Nyt olo on aika sekava, pääasiassa aika ikävä vaikka on seassa toki positiivista odotustakin tulevasta. Laukut on jälleen pakattu, 20 kilon laatikko lähetetty Suomeen ja lentokentälle lähtöön on vain pari tuntia. Ollaan Paulinan kämpillä muutamien opiskelukavereiden kanssa, ollaan grillailtu ja muut on puuhailleet koulutöiden parissa. Ajatus lähdöstä tuntuu pahalta.
Viimeiset 10 päivää meni nopeasti, mutta mukavasti. Viikko Santiagossa, lähtövalmisteluja, opiskelukavereiden tapaamista, osallistuminen koulun rafting-reissulle ja Chilen kansallispäivän, 18. syyskuuta, juhlintaa. Mentiin kahdeksi päiväksi Valparaisoon, jossa tutustuttiin juhlintaan eli chichan juontiin, grilliruokien syömiseen, leijojen lennättämiseen ja ramadoihin/fondiin eli telttakyliin, joissa em. tuotteita nautitaan. Sen jälkeen jatkettiin pariksi päiväksi Viñan ja Valparaison välille Paulinan äidin tuttujen luokse, jossa koin melko intensiivisen ja autenttisen kansallispäivän vieton, ruokaa tuli syötyä niin hemmetisti, että vieläkin kivistää. Hieno kokemus!
Mutta nyt tosiaan lähtö täältä on liian lähellä. Saavuin Etelä-Amerikkaan tammikuun lopussa, joten lähes kahdeksan kuukautta täällä tuli elettyä ja reissattua, täällä on monta tärkeää ihmistä ja tuntuu pahalta jättää ne taakse. Onneksi nykyään kuitenkin on sähköpostit, messengerit, Skypet ynnä muut joten yhteyttä tulee takuulla pidettyä. Ja onpa sitä jo tapaamisiakin sovittu.
Tänään Chilessä, Etelä-Amerikassa ja parinkymmenen tunnin kulutttua Uudessa-Seelannissa aika kaukana kaikesta tutusta, niin Santiagosta kuin Helsingistäkin.
15. päivään lokakuuta ei ole enää pitkä aika eli kohta sitä ollaankin jo Suomessa taas. Palailllaan!
