Kaikourasta jatkoin matkaa junalla Pictoniin, tämä pätkä oli jo huomattavasti vaikuttavampi maisemiltaan. Juna on todella tehty maisemien katsomista varten. Vaunuissa on todella isot ikkunat ja viimeisessä vaunussa, johon mut oli onnekkaasti pistetty, oli iso U-sohva ja koko takaseinä oli ikkunaa. Picton ei ole mikään järin mielenkiintoinen paikka, lähinnä liikenteen solmukohta (lautat pohjoissaarelle, juna, busseja). Pienen pähkäilyn jälkeen päädyin jälleen vuokraamaan auton koko loppuajaksi. Hinta ei päätä huimannut, syynä tähän se, ettei ole sesonki ja luultavasti se, että saamallani vanhahkolla Toyota Corollalla oli ajettu piirun verran alle 200 000km ja ylämäissä nopeusmittarin viisari laski nopeammin kuin millään kokeilemallani nelipyöräisellä. Tärkeintä on kuitenkin, että se vei minut mainiosti pisteestä A pisteeseen B.

Uudella menopelilläni huristelin Nelsonin kaupunkiin, joka oli todella mielyttävä kokemus! Sopivan kokoinen kaupunki, kaikki palvelut, vierellä kaikki mahdolliset harrastusmahdollisuudet golfista, sukellukseen, ilmailuun ja vuorilla liikkumiseen. Nelsonista käsin varasin itselleni paikan kahden päivän melonta/kävely -retkelle Abel Tasmanin kansallispuistossa. Matkan järjesti Kaiteriteri Kayak ja homma meni todella mukavasti. Ensimmäisen päivän meloimme sateessa kajakkikaksikoilla ylös kansallispuiston rannikkoa. Oppaamme oli Maori-mies, jolla juttua riitti, aina ei tiennyt oliko jutut totta vai tarua, mutta sillä ei ollut väliä. Matkalla näkyi pingviinejä sekä eräässä jokisuistossa ihailimme pitkään neljän hylkeen leikkejä kajakkiemme ympärillä, todella kaunista katseltavaa – liikkuvat niin sulavasti. Loput porukasta palasivat vesitaksilla takaisin päivän päätteeksi, mutta minut jätettiin rannalle ison säkin kanssa. Säkistä löysin teltan, keittimen ja makuualusta, makuupussi oli omasta takaa. Sateisessa kelissä ei juurikaan tehnyt mieli jatkaa sinänsä kauniiden seutujen kiertelyä vaan melko piakoin painuin teltaan sateenropinaa kuuntelemaan. Aamulla sade se vaan jatkui. Pakkasin lainakamat säkkiin, jonka jätin rannalle odottamaan noutoa, luksusta kävellä vain pikkureppu selässä! Päivän kävely oli kaunis, sateesta huolimatta. Paikka on todella uskomaton ja voin vain koittaa kuvitella kuinka hienoa siellä on todella aurinkoisella kelillä – postikorttihiekkarantoja on joka poukamassa ja vesi on juuri sellaista tropiikinturkoosia!

Matka jatkui vahvasti autoilun merkeissä, ajoin yhtä soittoa Westportiin yöksi ja heti aamulla jatkoin länsirannikkoa kohti Fox Glacieriä. Matkalla otin kyytiin ensin yhden belgialaisen liftarin ja hetkeä myöhemmin toisen sveitsiläisen. Tällä kokoonpanolla päädyimme Foxille, sveitsiläinen jatkoi muilla kyydeillä. Belgialaisen kanssa käytiin ihastelemassa jäätikköä sen viereltä, mutta päätettiin jättää kalliihkot ohjatut jäätikkökävelyt väliin. Mä oon jo jäätiköillä käynyt, joten säästin dollarit ja ajan johonkin muuhun. Yhdessä jatkoimme seuraavana päivänä Wanakaan.

Mulla oli jo hyvän aikaa (tarkemmin, vuosia) pyörinyt mielessä skydive ja Wanakaan saapuessani ajatus oli jalostunut päätökseksi hypätä. Niinpä siis ensimmäinen toimi oli suunnata turisti-infoon, jossa minulle varattiin hyppyaika 20 minuuttia myöhemmäksi. Takaisin autoon ja lentokentälle. Erilaisten valmisteluiden jälkeen olinkin jo siis lentokoneen kyydissä hyppyhaalarit ja valjaat niskassa matkalla 12000 jalan (~4km) korkeuteen upeita maisemia ihaille. Sateet olivat taaksejäänyttä elämää ja nyt saatoin ihailla kauniita vuoristo-, järvi- ja laidunmaisemia melko hyviltä paikoilta. Hyppy oli sanoinkuvaamattoman uskomattoman hieno kokemus! 45 sekuntia vapaata pudotusta (vauhti siis n. 200km/h) ja sen jälkeen 3-5 min. laskuvarjon varassa liitelyä. En toki tullut yksikseni sieltä alas vaan kyseessä oli ns. tandem-hyppy ohjaajan kanssa. Hypyn jälkeen oli aika sanaton olo, niin oikeastaan vieläkin, ei kaduta! Antaa kuvien puhua puolestaan:

Lisää löytyy täältä.

Wanaka oli todella mukavan oloinen pikkukaupunki kauniin järven rannalla ja vuorten läheisyydessä. Tunnelma oli rento ja siellä olisin voinut helposti viettää pitempäänkin, mutta mieli teki etelämmäksi kohti Fiordlandia. Yön vietin Queenstownissa. Ihan kivalla paikalla oleva ns. maailman seikkailuturismipääkaupunki, mutta jotenkin aivan liian kaupallinen paikka. Pelkkää turismia ja “viileitä” ihmisiä. Siispä jatkoin hetin aamunkoitteessa matkaani yhteen tärkeimmistä matkakohteistani, Doubtful Soundiin. Kyseessä on vuononkaltainen paikka maan lounaiskulmassa, etäinen, autio ja todella kaunis alue. Etukäteen haaveilin tekeväni siellä 3-5 mittaisen vaelluksen joko Milford trackillä tai Keppler trackillä, mutta aika ei vain antanu myöden. Lopulta päädyin aika lailla erilaiseen ratkaisuun, mutta yhtä kaikki erittäin mukavaan ratkaisuun, yhden yön/kahden päivän laivaristeilyyn.

Sää oli edelleen pelkkää aurinkoa, joka on Doubtful Soundin alueelle harvinaista, siellä sataa melkein koko vuoden ja laivamme kotisatamassa sataa vuosittain n. 4-5 metriä. Seilasimme vuonoa ulospäin aina Tasmanian merelle saakka, välillä pysähdyimme melomaan ja jatkuvasti oli tarjolla selostusta ympäröivästä luonnosta ja eläimistöstä. Näkyvillä oli paljon lintuja, pingviinejä, hylkeitä ja pitkästä aikaa delfiinejäkin. Illalla tiirailimme tähtiä ja kuuta laivan yläkannelta amerikkalaisen matkustajan mukanaan tuomalla kaukoputkella(!). Laiva oli todella viihtyisä, 70 matkustajalle tehty moottoripurjehtija. Jälleen kerran sain nauttia sesongin ulkopuolella matkustamisen eduista, vähän ihmisiä (27 henkeä) ja halvemmat hinnat. Tarjolla oli myös normaaliin hostellielämään verrattuna aika huima kokemus, kolme LOISTAVAA buffetateriaa! Jälleen kerran, upea kokemus – kaunis luonto, vähän ihmisiä, hiljaista, rentouttavaa, mitä muuta voisi haluta.

Loppumatka onkin sitten ollut enemmän autosta maisemien ihailua. Ajoin koko etelä- ja kakkoisrannikon, pysähtyen yöksi Owakassa ja Dunedinissa. Owakasta ei ole paljonkaan sanottavaa, ympärillä paljon kaunista luontoa (vaihteeksi). Dunedinissa vietin tehokkaan ja erittäin maukkaan päivän. Ensin kävin tutustumassa (muiden) lasten kanssa suklaan valmistukseen Cadbury Worldissä. Runsaan suklaa-annoksen jälkeen suuntasin keskustan toiselle laidalla katsomaan kuinka pannaan kaljaa Speight’sin panimossa. Tämä oli ehkä paras ikinä kokemani museo/nähtävyys/tms kiertoajelu (http://www.visit-dunedin.co.nz/speights_brewery.html), paljon (muttei liikaa) informaatiota, loistava opas, hienot näytteillepanot ja jotain käsinkosketeltavaa eli kuuden kaljan maistely kierroksen päätteeksi.

Takana on noin 2300km ajoa Uuden Seelannin eteläsaarella, lukuisia hienoja kokemuksia ja nyt olen taas Christchurchissä ja huomenna matka jatkuu taas uusiin seikkailuihin Sydneyyn. Siellä olen kolme päivää (aika pikainen visiitti, tiedän) ja sitten lennän Bangkokin ja Lontoon kautta Müncheniin veljeä tapaamaan viikonlopuksi ja lopulta 15.10. illalla laskeudun Helsinkiin. Jossain vaiheessa tajusin Uuden Seelannin olevan aivan liian mielenkiintoinen ja halusin olla siellä pitempään, samalla tajusin myös, ettei ole mitään järkeä viettää paria päivää Thaimaassa vaan mennä sinne kunnolla sitten joskus tulevaisuudessa. 1+1 = siirsin lentoja siten, että Thaimaan päivät tulivat käyttöön täällä. Lentojen vaihdot Sydneyn ja Münchenin välillä on kaikki hieman yli tunnin vaihtoajoilla, toivottavasti koneet ei myöhästele. Olen jo henkisesti valmistautunut siihen, että minä ja matkatavarat emme kohtaa Saksassa.

http://www.flickr.com/photos/masi/sets/72157594284567962/

Olin unohtanut, että noi oli jo Flickrissä. Nyt oon Uudessa Seelannissa, kaikki hyvin, kaunis maa. Lisää myöhemmin.

Edit: Flickrissä on nykyään myös Geo-tag -ominaisuus, jolla kuvanottopaikka voidaan sijoittaa maailmankartalle, noi Isla del Sol -kuvat on jo tagattu ja jatkossa koitan parhaani mukaan iskeä kuvia kartalle.

Kuten aiemmin mainitsin lähdimme Paulinan kanssa bussilla Santiagosta kohti pohjoista. Tie vei La Serenan lähistölle, Pan de Azucarin kansallispuistoon, San Pedro de Atacamaan, josta olen jatkanut yksin Boliviaan.

KLIKKAA TOSTA ALTA LUKEAKSESI KOKO JUTUN!

La Serena

La Serenasta oli tarkoitus jatkaa Isla Damasin-saarelle, mutta onnettoman informaation vuoksi missattiin päivän ainoa bussi. Siispä kiersimme tovin La Serenan keskustaa, joka oli “ihan kiva”, mutta ei juuri millään tapaa mieleenpainuva. Keskusaukiolla tosin oli mielenkiintoinen valokuvanäyttely Chilen historiasta. Hetken mietinnän jälkeen ostettiin 24 tunnin bussilippu Valle de Elquin alueelle aivan La Serenan kupeeseen. Laakso on tunnettu piscon valmistuksestaan, viiniviljelmistään ja pienistä sympaattisista kylistään. Käytiin tutustumassa Piscon valmistukseen, runoilija Gabriela Mistralin museoon ja Pisco Elquin kylään, johon leiriydyttiin yöksi.

Pan de Azucar

Matka jatkui seuraavana päivänä Pan de Azucarin kansallispuistoon. Vietettiin yksi yö ja päivä tuolla varsin hiekkaisella seudulla, kauniit rannat ei paljon muuta. Yritetiin epätoivoisesti metsästää taskurapuja, tuloksetta. Illalla saatiin kyyti avolavan takana Chañaralin kaupunkiin, jossa tallattiin katuja puoleenyöhon saakka odottaen bussin tuloa.

San Pedro de Atacama

Jälleen yhden bussissa vietetyn yön jälkeen saavuttiin Calamaan, jossa vain vaihdetiin bussia päästäksemme vihdoinkin San Pedro de Atacamaan. San Pedro on varsin viihtyisä pikkuinen kaupunki/kylä keskellä Atacaman autiomaata, joka elää varmaankin täysin turismista. Nähtävyyksinä on mm. Valle de la Luna – kuun pintaa muistuttava laakso, geyserit, suola-järvet, sand-boarding, hevosreissut, vaellukset jne. Me jatkettiin mukavasti telttaillen, kuumista päivistä huolimatta yöt ovat aika hyytävät sijaitseehan kylä yli 2 kilometrin korkeudessa. Käytiin ihailemassa vanhoja alkuperäisasukkien linnoituksia, geysereitä, jotka ovat noin 4,5 km:n korkeudessa sekä pyöräiltiin hyvä 60km:n päiväretki parille lammelle flamingoja katsomaan ja olihan mun pakko kokeilla kellumista suolalammessa, jonka suolapitoisuus ylittää kuolleenmerenkin.

Paulinan palatessa Santiagoon mä jäin vielä kahdeksi päiväksi, tutustui Valle de la Lunaan ja täytyy myöntää, että auringonlasku siellä on hieno. Ei ehkä ihan niin hieno kuin kaikkialla on toitotettu, mutta hieno kuitenkin. Aurinko värjää kaikilla mahdollisilla punaisen, keltaisen ja oranssin sävyillä autiomaan, kukkulat ja vuoret.

Mun kuvia San Pedro de Atacamasta.

San Pedro de Atacama – Uyuni

Useammassakin paikassa oli kehuttu jeeppiretkiä Uyunin suola-aavikolle ja niinpä päädyin osallistumaan kolmen päivän mittaiselle retkelle San Pedro de Atacamasta Uyuniin Boliviaan. Erilaisissa lähteissä ylistettiin maisemien upeutta ja varoiteltiin reissujen vaihtelevaa tasoa. Pahimmillaan kerrottiin kuskien ajavan humalassa, autojen hajoilevan jatkuvasti, ruoan olevan pahaa ja riittämätöntä, öiden kylmiä ja majoituksen onnetonta. Yrittäjiä on paljon ja yksikään ei saa kritiikitöntä ylistystä. Juteltuani erään San Pedrossa pitkään asuneen ja ravintolaa siellä pyörittävän suomalaisen kanssa päädyin Colque Toursin asiakkaaksi.

Matkaan lähdettiin aikaisin aamulla ja onnekseni meidän porukka oli varsin pieni, minä, espanjalainen pariskunta ja ranskalainen nainen. Liikkeelle heilahdettiin pikkubussilla, joka kyyditsi meidät Chilen ja Bolivian rajalle jonnekkin 4,5 kilometrin korkeudelle. Rajan jälkeen nautittiin aamiainen ja vaihdettiin kulkupeliksi Land Cruiseri, ainoa peli, jota reissulla tuli vastaan. Nuo kolme päivää kulutimme vuoristoylängöllä, altiplanolla, ajellen, välillä pysähdellen ihmettelemään erivärisiä järviä, vuoria, kummallisia kivimuodostelmia, flamingoja, kuumia lähteitä, pieniä kyliä ja geysereitä. Päivällä lämpötila oli mukava, tuuli olisi kuulemma tehnyt siitä hyytävän. Yöt olivat todella kylmät, jossain 10-20 pakkasasteen tuntumassa, oltiinhan edelleen 4 ja 5 kilometrin välillä (parhaimmillaan himpun verran vajaa 5000m).

Varsinainen reissun huipentuma oli viimeisen päivän Uyunin suola-aavikon ylitys. Kyseessä on maailman suurin suola-aavikko, jossa on arvioiden mukaan n. 10 miljardia tonnia suolaa (!). Jeepillämme karautimme suoraan halki aavikon ja olo oli aika kumma. Tuntui kuin olisi ollut merellä tai suurella järvellä, vain valkoista tasaisuutta ja horisontissa vuoria ja muutamia saarilta vaikuttavia kukkuloita. Ylityksen aikana tutustuimme suolan jalostukseen, suolahotelliin ja vanhaan Inca-saareen. Lopulta reissu päättyi Uyunin kaupunkiin.

Kerrassaan hieno reissu ja kaikki toimi moitteetta. Ensimmäinen yö vietettiin todella alkeellisissa oloissa, mutta niin oli etukäteen sanottukin eikä se elämää mitenkään haitannut. Ruoka oli vaatimatonta, mutta kelvollista ja riittävää. Jeeppiä fiksattiin kertaalleen n. 10 minuttia, kuski ei ollut humalassa ja osasi kertoa varsin vakuuttavasti (espanjaksi) kaiken tarvittavan tiedon. Maisemat todella olivat vaikuttavat koko retken ajan ja vaikka autossa istumista oli paljon en minä ainakaan pitkästynyt. Taustalla pauhasi Bolivialaista kansanmusiikkia ja nenä oli ruudussa koko ajan. Oman mielenkiintoisen lisänsä toi pysähtyminen Villa Alotan kylään, jossa juhlittiin sähkön saapumista. Ihmiset olivat kaduilla, oli tanssi- ja musiikkiesityksia jne. Kaksi teini-ikäistä tyttöä lähti näyttämään meille kylää, joka oli karu, mutta omalla tavallaan kaunis. Tosiaan kyseisenä iltana sytytettäisiin ensimmäistä kertaa kaduille sähkövalot ja näin tulee tapahtumaan joka ilta kahden ensimmäisen pimeän tunnin ajan!

Eron Chilen ja Bolivian välillä huomasi aika lailla heti. Väki on erinäköistä, intiaaniveri on helposti nähtävissä, elintaso on alhaisempi ja kaikki on vaatimattomampaa. Ensimmäistä kertaa koko reissuni aikana tunsin olevani jossain oikeasti erilaisessa paikassa. Chilessä ja Argentiinassa eurooppalaisten ja amerikkalaisten vaikutus on niin selvä, että varsinaista kulttuurishokkia ei pääse syntymään.

Potosí

Uyuni ei herättänyt suuria intohimoja, joten päätin jatkaa samana iltana Potosín kaivoskaupunkiin. Sullouduimme vanhaan mersun pikkubussiin ja matka halki vuoristossa kulkevan asfaltoimattoman pikkutien saattoi alkaa. Viereeni sattui minun ikäinen Bolivialaisnainen, joka toimii yliopistossa englanninopettajana. Kommunikointikieleksi valikoitui kuitenkin espanja ja parin tunnin tauoton yksinpuhelu saattoi alkaa. Kun vihdoin olimme perillä keskellä yötä olin kylmissäni (istuin ikkunan vieressä, joka ei sulkeutunut), polvi kipeänä (bussia ei oltu suunniteltu eurooppalaisille jaloille) ja tunsin naisen paremmin kuin monet opiskelukaverini.

Potosíssa majoittauduin kahden britin, Robin ja Darrenin kanssa viihtyisään Koala Deniin. Aamulla oli aikainen herätys, kun tuppauduimme mukaan Koala Toursin reissulle tutustumaan kaupungin kaivoksiin. Kierrokseen kuului käynti kaivosmiesten torilla, jossa ostimme kaivosmiehille lahjoja. Jatkoimme siis matkaa kaivokselle suojavarustuksessa käsissämme dynamiittia (+sytytin, sytytyslanka, lisäpanos), limupulloja, vettä ja pussillinen kokalehtiä. Kaivosmiehet eivät työskentele millekään firmalle vaan itselleen kommuunin tavoin toimivassa kaivoksessa. He joutuvat siis ostamaan kaiken tarvitsemansa itse (ruoasta kaivosvaunuraiteisiin). Varsinainen reissun kohokohta oli siirtyminen sisään itse kaivokseen. Oppaan johtamana kuljimme pari tuntia pitkin kaivostunneleita välillä pysähtyen kuuntelemaan selostusta kaivostyöstä, paikan historiasta ja monesta muusta, toisinaan taas saimme seurata kaivostyöläisten työskentelyä. Tunnelien koko vaihteli seisomakorkeuksisesta ryömittävään, välillä oli maassa syvä kuilu ja toisinaan katosta repsotti puisia “tukipilareita”. Kokemus oli kertakaikkiaan hämmentävä; olimme 4400 metrin korkeudella, syvällä vuoren sisällä oikeassa kaivoksessa (ei siis mikään museo) keskellä kuumuutta, pölyä ja mutaa poski täynnä kokalehtiä, jotka ovat olennainen osa kaivosmiesten arkea ja Bolivian kulttuuria (ja kyseessä ei siis ole huume). Turvallisuusvälineistä saati hienoista koneista ja laitteista ei ole tietoakaan vaan käytössä on lähinnä hakku, vasara ja dynamiitti. Töissä on hyvin nuoria (vastaan tuli pari 14-16 vuotiasta) vaikka se onkin laitonta. Varsin voimakas ja silmät avaava kokemus! Kierros loppui jalostamoon, jossa mineraalit erotetaan roskakivestä, operaatiossa käytettävät myrkylliset kemikaalit menevät suoraan, minnekkä muuallekaan kuin jokeen! Yksi oppaista kutsui meidät illalla ulos, ajateltiin, että luvassa on perinteisesti ruokailua ja kaljottelua, mutta toisin kävi. Opas vei meidät tulossa olevan itsenäisyyspäivän vuoksi järjestettyyn kaivosmiesten ja erilaisten oppilaitosten juhlamarssiin, ei suinkaan katsomaan vaan osallistumaan. Ja niinpä siis kulutimme kolmisen tuntia Bolivian liput käsissämme kävellen kolmirivissä kaupungin katuja, joiden laidat olivat täynnä juhlivia ihmisiä. Välillä pelotti, että joku luulee meidän pilailevan heidän kustannuksellaan, mutta ihmiset olivat aivan innoissaan, taustalla kuului “Bravo!”, “Que bien!” ja “Viva Bolivia” -huutoja ja ihmiset taputtivat meille. Kulkue päättyi kaupungin keskusaukiolle, jossa kaupunginisät ja kenraalit olivat vastaanottamassa. Täytyy myöntää, että olo oli melko epätodellinen, mutta kokemus oli hieno! Loppuilta kuluikin sitten perinteisemmissä merkeissä.

Mun kuvat Potosín kaivosreissulta.

Sucre

Potosísta siirryin Darrenin kanssa Bolivian pääkaupunkiin Sucreen, joka oli mukavasti pullollaan kansallispäivää juhlimaan saapuneita ihmisiä. Kadut olivat täynnä erilaisia kulkueita ja niitä seuraavia ihmisiä. Sää oli erinomainen ja kaupunki kaunis, joten visiitti oli erinomainen. Darrenin kanssa vietettiin iltapäivä keskusaukiolla kuunnellen presidentti Evo Moralesin puhetta ja seuraten varsin värikkään yleisön juhlintaa. Illallista kokkaillessamme saatiin tiimimme vahvistukseksi italialaismies, jonka kanssa lähdimme ottamaan selvää illan tarjonnasta. Sattumalta osuimme keskusaukiolle juuri sillä hetkellä, kun Evo tuli kadulle ja samassa hässäkässä näimme myös Nobelin rauhanpalkinnon voittaneen guatemalalaisen Rigoberta Menchún ja argentiinalaisen laulajan Pieron, hyvä ajoitus! Sucre yöelämä vaikutti varsin hyvältä se piti meidät otteessaan liian pitkään ja liian tiukasti… Seuraava päivä meni laiskasti kaduilla laahustaen, kunnes illalla jälleen pamahti. Darren jatkoi matkaa ja jäin siis yksin (harmi, Darren oli hyvä matkakumppani, juteltavaa riitti). Hostellilla tutustuin kuitenkin nopeasti Brasilialaiseen mieheen, joka oli kaverinsa kanssa tekemässä dokumenttia Boliviasta ja hän kutsui illalla mukaansa Sucren stadionille katsomaan futismatsia, jossa presidentti Evo Morales oli mukana pelaamassa. Mukaan tuli myös jenkkimimmi ja näin suuntasimme nelistään tapahtumaan. Stadioni oli aivan täynnä, mutta onnistuimme yleisen hässäkän turvin mimmin kanssa tuppautumaan pressikortit omaavien brassien mukana pressiaitioon kentän laidalla. Ennenkuin ehdin kunnolla edes tajuta mitä tapahtuu huomasin presidentin seisovan futisvermeissä kolmen metrin päässä. Äkkiä kamera esiin ja pari kuvaa vain todetakseni hieman myöhemmin, ettei kamerassa ollut korttia sisällä, perkele! Pari kuvaa kuitenkin sain napattua. Kovin kauaa en kehdannut pressiaitiossa viipyä sillä paikka oli pullollaan poliiseja ja sotilaita ja minä oli alueella luvatta, niinpä siis livahdin tavallisten tallaajien puolelle loppuillaksi. Yllättäen presidentin joukkue voitti ja presidentti teki pari maaliakin ja kansa hurrasi. Loppuilta kului erilaisia kansallistansseja katsellessa, kunnes kymmenen aikaan luovutin ja palasin hostellille, juhlinta oli kuulemma jatkunut aamuviiteen. Vietin vielä puolikkaan päivän nähtävyyksiä katselleen ennenkuin bussini kohti La Pazia starttasi. Sucre oli mukava kaupunki ja oli uskomatonta sattua sinne juuri kansallispäiväksi, hieno kokemus!

La Paz

Bussimatka La Paziin yön yli oli julmetun kylmä, onneksi vieressäni istunut paceña (La Pazilaisnainen) kääri mut makuupussinsa alle, muutenkin nainen oli todella ystävällinen ja kertoi monta mielenkiintoista asiaa politiikasta, luonnosta, uskonnosta ja yleisesti Boliviasta. Vaikken vieläkään ole moitteeton espanjani kanssa voin kuitenkin osallistua keskusteluihin ja ymmärrän lähes kaiken ja todella arvostan sitä nyt, sitä saa aivan eri tavalla tutustuttua toiseen kulttuuriin ihmisten kanssa keskustellen.

Takana on nyt viisi päivää La Pazissa. Tänä aikana olen kävellyt lukemattomia kilometrejä keskustan katuja, jotka ovat pullollaan elämää: autoja, busseja, ihmisiä ja ennenkaikkea kaiken maailman pikkukojuja. Kaupunki on 3600 metrin korkeudessa ja todella epätasaisella alustalla, joten liikkuminen on aika väsyttävää. Ongelmia korkeuden suhteen ei kuitenkaan ole ollut, olenhan viettänyt viimeiset kaksi viikkoa 2500-5000 metrin korkeudella. Sen lisäksi, että olen nauttinut ihan vaan oleilusta, kävelystä ja lukemisesta sekä nähtävyyksistä on ollut hauska tutustua ihmisiin, pari kertaa on ollut hyvät keskustelut paikallisten kanssa ja kaksi päivää meni Kanadalaisen Brianin kanssa, jonka kanssa käytiin aika kattavaa kultuuritietämyksen vaihtoa. Kuitenkin ehdottomat kohokohdat olivat pyöräretki alas maailman vaarallisinta tietä ja Los Kjarkasin konsertti.

La Pazista pääsee yhtä tietä alas ja sen sanotaan olevan maailman vaarallisin tie. Kyseessä on 4700 metristä reilun tuhannen metrin korkeuteen laskeutuva keskimäärin puolentoista auton levyinen hiekkatie, jonka aidattomalta reunalta on parhaimmillaan 400 metrin suora pudotus. Mittaa hiekkaosuudella on 44 kilometriä. Tiestä on tullut yksi alueen turistihiteistä ja La Pazista löytyy tuhat ja yksi firmaa, jotka järjestävät downhill-ajeluita polkupyörillä tuota tietä pitkin. Firmojen laadun sanotaan vaihtelevan varsin paljon, joten minä luotin turvallisimmaksi ja kokeneimmaksi kehuttuun Gravity Assisted Mountain Bikingiin. Päivän mittainen reissu sisälsi Konan täysjousitetun erinomaisessa kunnossa olevan pyörän, ajoasun kypärineen ja goggleseineen, ruoat, suihkut ja tietty t-paidan. Ensimmäiset 22 kilometriä viiletettiin asfaltoitua tietä uskomattoman kovaa uskomattoman hienoissa maisemissa. Sen jälkeen alkoikin varsinainen osuus. Tie on siis kapea, hiekka-/sora-/kivitie ja täynnä mutkia, joiden taakse ei näe, mutta muutamissa mutkissa on ihminen punaisen ja vihreän lipun kanssa ikäänkuin liikennevalon virkaa toimittamassa (ovat vapaaehtoisia, yksi mies on tehnyt hommaa siitä lähtien, kun hänen vaimonsa ja lapsensa kuolivat kuorma-auton tipahtaessa tieltä), kaiteita ei ole. Ylhäältä tulevilla on etuajo-oikeus ja liikenne on vasemmanpuoleinen eli alaspäin mennään pudotuksen puolella. Maisemat tuolla ovat uskomattoman hienot, mutta ajon aikana niitä ei todellakaan tule katseltua sen verran tiivisti sitä keskittyy ajamiseen ja myönnettäköön, että ainakin minua pelotti useaan otteeseen ihan oikeasti. Kokemuksena ajo oli hieno, mutta alhaalla olin onnellinen, että se oli onnellisesti ohi ja kylmä kalja maistui! Pyöräilyn päätyttyä siirryimme Coroicoon syömään ja peseytymään. Yritin saada Coroicosta hostellia, mutta kaikki olivat täynnä, sääli sillä paikka vaikutti puoliparatiisilta. Kaiken kaikkiaan reissu oli hyvin järjestetty ja jälleen kerran melkoinen kokemus.

Oppaamme kertoivat koko reissun ajan kauhutarinoita tieltä ja niiden todisteena tien laidalla oli aina silloin tällöin nähtavissä ristejä ja rippeitä pudonneista ajopeleistä. Me nähtiin, kun yhtä kuorma-autoa ja sen lastia hilattiin ylös, mutta viime maanantainen ryhmä joutui näkemään jotain aika paljon kamalampaa. Viimeisen kuuden viikon aikana on joka viikko sattunut vähintään yksi onnettomuus ja viikko sitten sunnuntaina jälleen yksi bussikuski nukahti, jonka seurauksena bussi tipahti tappaen 50 henkeä, hereillä ollut kuljettajan poika ehti hypätä bussista ulos yritettyään ensin herättää isäänsä. Seuraavana maanantaina oppaamme ohjastama pyöräilijäryhmä oli sattunut paikalle samaan aikaan, kun palolaitos hilasi ruumiita tien laitaan. Porukka oli kuulemma ollut shokissa, enkä yhtään ihmettele, varmaan olisin itsekin ollut, jos olisin yht´äkkiä nähnyt tien laidassa parikymmentä peittelemätöntä ruumista.

Se mikä hieman hermostuttaa on se, että reilun viikon päästä mä istun itse bussissa matkalla alas tuota tietä.

Mun kuvat pyöräreissulta.

Jonkun muun kuvia tieltä, antanevat paremman käsityksen tien luonteesta.

Eilen mentiin Brianin kanssa katsomaan Bolivian suosituimman ja kuuluisimman kansanmusiikkia soittavan Los Kjarkasin keikalle. La Pazin ulkoilmateatteri oli pullollaan kansaa, kun siellä ensin esitettiin eri alueiden tyypillisiä kansantansseja ja sen jälkeen itse konsertti. Musiikki ei ollut yhtään hullumpaa ja esiintyminen sujui vankalla 35 vuoden kokemuksella. Erityisen hauskaa oli nähdä kuinka ihmiset vauvasta vaariin fiilistelivät kansanmusiikin parissa. Boliviassa omaa kulttuuria on onnistuttu vaalimaan selvästi paremmin kuin esim. Argentiinassa ja Chilessä vaikkei täälläkään tietenkään ongelmilta ole vältytty.

Huomenna matka jatkuu Rurrenabaqueen, josta käsin tutustun Bolivian savanniin ja viidakkoon Madidin kansallispuistossa. Viidakkoon pääsy on aina jyskyttänyt toiveena takaraivossa ja nyt se on toteutumassa!

Huh, tulipa pitkä kirjoitus, onnittelut ja kiitos mikäli jaksoit lukea tänne asti, sano “hep” mikäli jaksoit. Kuvia on reppu pullollaan, mutta nyt en kertakaikkiaan halua viettää enempää aikaa koneen ääressä laittaakseni niitä nettiin, myöhemmin sitten lisää.

Kuva otettu 18.2.2006

Glaciar Perito Moreno, Patagonia – Argentiina

Tällä porukalla oli hyvä asustaa yhdessä, huomenna alkaa meidän kämpän viimeinen viikko ja sekin vajaalla miehityksellä Ossin jatkaessa seikkailuja Argentiinassa.

Kiitos Kiki ja kiitos Ossi!

Jälleen vanhojen muistelua, maisema on jostain El Chaltenin ja El Calafaten väliltä, siis Argeniinan Patagoniasta. Kuva on otettu helmikuussa. Santiagossa (aika pitkälti koko Chilessä) on satanut koko viikon ja ajatukset tahtoo karkailla kokoajan jonnekin lämpimään ja kuivaan.

Maan pinnalla oleva paksu ruskea kerros on siis saastepilvi, siitä ylöspäin katseella seuraten voi löytää valkoisia, oikeita pilviä… Aika surullinen näky.

Tunnelma bussissa oli uninen, mutta opettajat yrittivät parhaansa mukaan pitää huolen siitä, ettei kukaan pääse nukkumaan vaan oppia ja opetusta oli tarjottava. Jossain vaiheessa se uni kuitenkin tuli ja herätys siitä tapahtui aivan toisenlaisiin tunnelmiin, oltiin raja-asemalla, vatsassa myllersi ja päässä pyöri… Raja-aseman vessaan siis. Lumenvalkeana olin taistellut tietäni kohti wc-koppia, jonka ovelle kuitenkin lyhistyin. Huh, elämäni kolmas pyörtyminen! Ympärillä oli kuitenkin noin 10 paria avuliaita käsiä ja sokerilla ja nesteellä olo saatiin pian paremmaksi. Kaikki tämähän aiheutui siis pelkästään unen- ja ruoanpuutteesta, ehkä myös korkeasta ilmanalasta…
Loppumatka Uspallataan menikin ongelmitta rauhallisessa unessa.
Tämänkertainen retki oli luonteeltaan varsin outo siinä mielessä, että majoituksena ei ollutkaan teltta eikä ruokana retkikeittimen antimet, ehei. Asuimme neljän tähden hotellissa ja söimme aamiaiset ja päivälliset mukavasti valkoisilta liinoilta hotellin ravintolassa, harjoitellaanhan sentään retkioppaan ammattiin. Alunperin tämän retken tilalla piti olla viiden yön vaellus (telttoineen ja keittimineen), mutta koulumme ei ollutkaan ostanut tarvittavia varusteita, olisi kuulemma ollut kallistakin, joten suunnitelmia rukattiin uuteen uskoon.
Huoneisiin jakautumisen jälkeen heitettiin pikaisesti lounas naamariin ja hypättiin ensimmäiseen seikkailuun, pihalla odottavien Unimogien selkään ja nauttimaan käsittämättömän upeista vuoristomaisemista, hienosta säästä ja kuoppaisista teistä. Välillä pysähdyttiin tutustumaan maastoon ja maisemiin, kunnes taas jatkettiin. Totta puhuen en muista milloin aikaisemmin olisin, jossain jaksanut samalla hartaudella ihastella luonnon kauneutta tai ehkä paremminkin upeutta. Etualalla aavikkomaista karua kumpuilevaa maastoa, jossa värit vaihtelevat kaikissa harmaan ja ruskean sävyissä, kauempana taustalla kohoavat lumihuippuiset, massiiviset  vuoret (puhutaan siis seudusta, jossa kohoavat Etelä-Amerikan korkeimmat huiput, joista Aconcagua on korkein, 6962-metriä) jäätikköineen.
Illalla pyörähdettiin kylillä, syötiin ja rentouduttiin ja optimaaliseen esitelmäaikaan, kello 22 ja 24 välillä, kuunneltiin mielenkiintoinen esitelmä viikonlopun ohjelmasta vastaavalta mieheltä, Daniel Pizarrolta. Kyseinen henkilö pitää nimissään mm. eniten nousuja Aconcagualle ja on kahlannut aika pitkälti kaikki merkittävät nousut tällä mantereella. Esitelmän jälkeen lapsukaiset osoittivat jälleen aikuisuutensa ja vuorossa oli kaikista kielloista ja uhkailuista huolimatta melkoinen käytäväralli ripariaikojen malliin, jos vielä muistatte. Sitä ehkä ollaan yli 18-vuotiaita, mutta matkan järjestää katolisesta yliopista riippuvainen koulu, joten esim. tytöt ja pojat asuvat eri huoneissa (ja muiden huoneissa vierailu on kielletty) jne. Näin ainakin paperilla…
Sunnuntaina piti olla tiedossa kipuaminen Aconcaguan rinteille ja lumessa kävelyn ihmeen kokeminen, mutta säiden valtias oli tipauttanut vuoristoon parissa päivässä hulppeat kaksi metriä lunta ja koko vuori oli suljettu. Herra Pizarro pisti improvisoiden ja suoritettiin parin tunnin kävely aika lailla laimeammissa maastoissa. Maisemat olivat siis edelleen upeat, mutta varsinainen harjoitusmaasto lähinnä hiekkaa, kuumuutta ja kiveä.
Tuon pikaisen pyrähdyksen jälkeen karautettiin bussillamme hevostilalle, jossa kaikki 40 opiskelijaa istutettiin hevosen selkään (jotkut onnettomat tosin joutuivat tyytymään muuliin). Ohjeita oli turha odottaa, kyllähän jokainen hevosen tuntee, kaasua vaan, kyllä se joskus pysähtyy. Hevosilla paineltiin kylänraittia, peltojen halki, kukkulan yli ja jokea kahlaten ja jälleen mulla oli sydän syrjällään. Aurinko helotti vuorten yllä, ympärillä oli maisemaa, ihmisiä ja rakennuksia, jotka olivat ehkä jopa enemmän Argentiinalaisia, kuin olin ikinä mielessäni Argentiinasta kuvitellut ja tämä vielä hevosen selästä koettuna. Tämän parin tunnin lenkin aikana opimme jopa ratsuni kanssa tulemaan ihan kohtalaisesti toimeen ja jonkinasteisen yhteisymmärryksen vallitessa tuli kaikki vaihteet pakista ravin kautta laukkaan kokeiltua. Toinen sisäreisi kipeänä, mutta tyytyväisenä ja lisää ratsastusta janoavana poistuin hotellille vatsaa täyttämään.
Jottei riparitunnelma pääsisi viilenemään iltaohjelmana oli ulkoleikkejä ja tottahan toki tanssia hotellin baarissa!
Maiden välinen raja oli suljettu melko pian sen jälkeen, kun olimme sen ylittäneet ja maanantaipäivä olikin jännitystä täynnä, pääsemmekö lähtemään kotiin vai “joudummeko” lähtemään esim. Mendozaan. Tästä jännityksestä huolimatta painelimme kaupungin ulkopuolella oleville kalliolle viimeisten aktiviteettien pariin. Tiedossa oli tutustuminen kalliokiipeilyyn, laskeutumiseen ja köysiradan käyttöön. Tarjolla oli kolme kiipeilyreittiä, joista kaksi piti/sai kiivetä. Vaikeusasteet oli sopivan erilaiset helpoimman käydessä kaikille ja vaikeimman pysyessä suurimmalle osalle saavuttamattomana (hrrhmh, itsehän toki kiipesin ylös asti). Luulenpa, että nämä harrasteet jäivät suurimmalle osalle päällimmäisinä mieleen koko retkestä ja täytyy myöntää, että hauskaa oli. Huomionarvoista myös oli se kuinka ammattimaisesti ja sujuvasti kaikki viikonlopun järjestelyt oli hoidettu. Jos siis joku on matkalla Uspallatan suuntaan ja aikoo kokeilla ratsastusta, trekkailua, kiipeilyä, raftingia tai jotain muuta seikkailuaktiviteettia voin lämpimästi suositella PizarroExpedicionesia, hintatasosta ei tosin ole pienintäkään käsitystä. Kuriositeettina mainittakoon, että samainen firma on järkännyt logistiikkahommat mm. 7 vuotta Tiibetissä (vai mikä se oli) -elokuvan kuvauksiin, kuten myös avustanut Amazing Racen-kuvauksissa.
Ikäväksemme kuulimme kallioseikkailuiden jälkeen rajan olevan auki ja niin jouduimme lähtemään paluumatkalle. Paluumatka oli kaiken ulkoilun ja valvomisen jälkeen hyvinkin unelias rajasähläilyjä lukuunottamatta. Rajalla kaikki laukut pistetään läpivalaisuun ja tutkitaan, ettei matkassa ole kiellettyjä esineitä tai aineita. Tällaisia kiellettyjä aineita ovat mm. pähkinät ja rusinat. “Miksi?”, saatatte miettiä. No, koska molemmat maat haluavat suojella luontoaan, kasvillisuuttaan ja eläimistöään ulkopuolisilta pöpöiltä ja tahtovat minimoida ulkopuolisten aineiden/eliöiden vaikutukset. Varmasti ihan fiksu päämäärä, välillä vaan tuntuu, että toteutuksessa ollaan menty enemmän kiusaamisen puolelle. Tiedoksi vaan kuitenkin, että tätä sääntöä ihan oikeasti valvotaankin. Yksi raukka unohti rinkkaansa tällaisen rusina-pähkinä-suklaa -eväspussin ja joutui siitä hyvästä maksamaan 30-40 000 Chilen pesoa (~44-60€) sakkoja. Yksi “kulttuuriero” Suomeen verrattuna on huomattavasti yleisempi “yrttien” nauttiminen ja niinhän rajalla kävi, että neljän agenttikoiran armada sai useamman kuin yhden oppilaan kohdalla vainun ja taisipa yksi pieni ruohonyytti jäädä poliisien haaviin. Mitään suurempaa ongelmaa tästä ei koitunut, sakkojakaan kyseinen jamppa ei tainnut saada, mutta opintolinjamme johtaja meinasi repiä pelihousunsa aivan totaalisesti ja bussiin palattuamme kuuntelimme hyvin pitkään ja hartaasti melkoista palopuhetta. Loppumatka olikin vähemmän hilpeä tunnelmaltaan.
Lähdin retkelle aika epäilevin miettein, pelkäsin aika laimeata kokemusta, mutta onneksi voin todeta pelkoni olleen turhaa. Vaikka kaikki aktiviteetit olivat lyhyitä, oli ne hyvin järjestetty ja laadukkaita. Kotiin palatessani mieli oli täynnä vuoria, ratsastusta ja kiipeilyä; päällimmäisen ajatuksen ollessa “LISÄÄ!”. Hyvä reissu siis, hinta-laatusuhde varsinkin oli lyömätön, koko reissuun kulutin vajaan euron ostamalla kuuman kaakaon!

Ai juu ja kuvia on siis aimokaupalla lisää, missäpä muualla kuin Flickrissä.

Santiago alkaa käydä melko viileäksi, nytkin kirjoittelen tätä kynsikkäät käsissä meidän ikkunalaudalla… Täytyy siis tyytyä muistelemaan lämpimiä aikoja valokuvia rustaillessa. Yllä oleva kuva on otettu hostellimme terassilta helmikuussa Barilochessa, Argentiinassa.

P.S. Em. kuva on koostettu muistaakseni neljästä tai viidestä yksittäisestä kuvasta mainiolla (=ilmaisella) HuginOSX:llä, panoramat on yksi niistä jutuista joihin oon hurahtanut.