Olipa eräs ilta 9.6. jo niin rakkaaksi muodostuneessa Santiagossamme, jolloin keräännyimme Ossin ja juuri Boliviasta palanneen Kassun kanssa meille vaihtamaan kuulumisia ja kuulemaan tarinoita Boliviasta (joista voi lukea myös tuolta Kassun blogista). Sillä aikaa, kun Kassu teki matkaa Chilen pohjoisosista kohti Santiagoa me Ossin kanssa odoteltiin tietoa Chilen ja Argentiinan välisen raja-aseman aukeamisesta. Olihan tiedossa “luokkaretki” Duocin kanssa Uspallataan, lähelle Aconcaguan vuorta. Kamat oli jo pakattuina, koska alunperin lähdön piti tapahtua perjantaiaamuna, mutta lumi-/vesimyräkkä piti korkealla vuoristossa olevan rajan suljettuna. Lähtö oli nyt sitten siirretty lauantaiaamuun ja meillä oli perjantai-ilta täysin vapaa tarinoinnille… Olihan tuo aika selvää, että kyseisellä porukalla kun kokoonnutaan saa mopon kahvoja puristaa aika voimalla, mikäli meinaa kyydissä kestää. Pitkään me kuitenkin kestettiin…
Sen verran pitkään, että yöunta ei tuntia enempää saatu, jotenkin ihmeen kaupalla kuitenkin Ossin kanssa saatiin itsemme ylös sängyistä kello 5 aamulla, juurikeitetyt kananmunat taskuun ja rinkat selässä (plus Ossilla aina yhtä näppärä suksipussi) kadulle taksiin (jonne Paulina sanojensa mukaan meinasi pyörtyä, meillä on tyrmäävä vaikutus). Päästiin hienosti ajoissa koululle eikä olokaan tuntunut hassummalta ja miten sitä olisikaan voinut valittaa, kun päällä oli uudet hienot DuocUC-fleecet ja -lippikset ja kädet täynnä erilaista evästä!
Lyhyiden puheiden ja ensimmäisten (muttei TODELLAKAAN viimeisten) yhteiskuvien jälkeen suunnattiin bussin keula kohti Argentiinaa.
Tunnelma bussissa oli uninen, mutta opettajat yrittivät parhaansa mukaan pitää huolen siitä, ettei kukaan pääse nukkumaan vaan oppia ja opetusta oli tarjottava. Jossain vaiheessa se uni kuitenkin tuli ja herätys siitä tapahtui aivan toisenlaisiin tunnelmiin, oltiin raja-asemalla, vatsassa myllersi ja päässä pyöri… 
Raja-aseman vessaan siis. Lumenvalkeana olin taistellut tietäni kohti wc-koppia, jonka ovelle kuitenkin lyhistyin. Huh, elämäni kolmas pyörtyminen! Ympärillä oli kuitenkin noin 10 paria avuliaita käsiä ja sokerilla ja nesteellä olo saatiin pian paremmaksi. Kaikki tämähän aiheutui siis pelkästään unen- ja ruoanpuutteesta, ehkä myös korkeasta ilmanalasta…
Loppumatka Uspallataan menikin ongelmitta rauhallisessa unessa.
Tämänkertainen retki oli luonteeltaan varsin outo siinä mielessä, että majoituksena ei ollutkaan teltta eikä ruokana retkikeittimen antimet, ehei. Asuimme neljän tähden hotellissa ja söimme aamiaiset ja päivälliset mukavasti valkoisilta liinoilta hotellin ravintolassa, harjoitellaanhan sentään retkioppaan ammattiin. Alunperin tämän retken tilalla piti olla viiden yön vaellus (telttoineen ja keittimineen), mutta koulumme ei ollutkaan ostanut tarvittavia varusteita, olisi kuulemma ollut kallistakin, joten suunnitelmia rukattiin uuteen uskoon.
Huoneisiin jakautumisen jälkeen heitettiin pikaisesti lounas naamariin ja hypättiin ensimmäiseen seikkailuun, pihalla odottavien Unimogien selkään ja nauttimaan käsittämättömän upeista vuoristomaisemista, hienosta säästä ja kuoppaisista teistä. Välillä pysähdyttiin tutustumaan maastoon ja maisemiin, kunnes taas jatkettiin. Totta puhuen en muista milloin aikaisemmin olisin, jossain jaksanut samalla hartaudella ihastella luonnon kauneutta tai ehkä paremminkin upeutta. Etualalla aavikkomaista karua kumpuilevaa maastoa, jossa värit vaihtelevat kaikissa harmaan ja ruskean sävyissä, kauempana taustalla kohoavat lumihuippuiset, massiiviset vuoret (puhutaan siis seudusta, jossa kohoavat Etelä-Amerikan korkeimmat huiput, joista Aconcagua on korkein, 6962-metriä) jäätikköineen.
Illalla pyörähdettiin kylillä, syötiin ja rentouduttiin ja optimaaliseen esitelmäaikaan, kello 22 ja 24 välillä, kuunneltiin mielenkiintoinen esitelmä viikonlopun ohjelmasta vastaavalta mieheltä, Daniel Pizarrolta. Kyseinen henkilö pitää nimissään mm. eniten nousuja Aconcagualle ja on kahlannut aika pitkälti kaikki merkittävät nousut tällä mantereella. Esitelmän jälkeen lapsukaiset osoittivat jälleen aikuisuutensa ja vuorossa oli kaikista kielloista ja uhkailuista huolimatta melkoinen käytäväralli ripariaikojen malliin, jos vielä muistatte. Sitä ehkä ollaan yli 18-vuotiaita, mutta matkan järjestää katolisesta yliopista riippuvainen koulu, joten esim. tytöt ja pojat asuvat eri huoneissa (ja muiden huoneissa vierailu on kielletty) jne. Näin ainakin paperilla…
Sunnuntaina piti olla tiedossa kipuaminen Aconcaguan rinteille ja lumessa kävelyn ihmeen kokeminen, mutta säiden valtias oli tipauttanut vuoristoon parissa päivässä hulppeat kaksi metriä lunta ja koko vuori oli suljettu. Herra Pizarro pisti improvisoiden ja suoritettiin parin tunnin kävely aika lailla laimeammissa maastoissa. Maisemat olivat siis edelleen upeat, mutta varsinainen harjoitusmaasto lähinnä hiekkaa, kuumuutta ja kiveä.
Tuon pikaisen pyrähdyksen jälkeen karautettiin bussillamme hevostilalle, jossa kaikki 40 opiskelijaa istutettiin hevosen selkään (jotkut onnettomat tosin joutuivat tyytymään muuliin). Ohjeita oli turha odottaa, kyllähän jokainen hevosen tuntee, kaasua vaan, kyllä se joskus pysähtyy. Hevosilla paineltiin 
kylänraittia, peltojen halki, kukkulan yli ja jokea kahlaten ja jälleen mulla oli sydän syrjällään. Aurinko helotti vuorten yllä, ympärillä oli maisemaa, ihmisiä ja rakennuksia, jotka olivat ehkä jopa enemmän Argentiinalaisia, kuin olin ikinä mielessäni Argentiinasta kuvitellut ja tämä vielä hevosen selästä koettuna. Tämän parin tunnin lenkin aikana opimme jopa ratsuni kanssa tulemaan ihan kohtalaisesti toimeen ja jonkinasteisen yhteisymmärryksen vallitessa tuli kaikki vaihteet pakista ravin kautta laukkaan kokeiltua. Toinen sisäreisi kipeänä, mutta tyytyväisenä ja lisää ratsastusta janoavana poistuin hotellille vatsaa täyttämään.
Jottei riparitunnelma pääsisi viilenemään iltaohjelmana oli ulkoleikkejä ja tottahan toki tanssia hotellin baarissa!
Maiden välinen raja oli suljettu melko pian sen jälkeen, kun olimme sen ylittäneet ja maanantaipäivä olikin jännitystä täynnä, pääsemmekö lähtemään kotiin vai “joudummeko” lähtemään esim. Mendozaan. Tästä jännityksestä huolimatta painelimme kaupungin ulkopuolella oleville kalliolle viimeisten aktiviteettien pariin. Tiedossa oli tutustuminen kalliokiipeilyyn, laskeutumiseen ja 
köysiradan käyttöön. Tarjolla oli kolme kiipeilyreittiä, joista kaksi piti/sai kiivetä. Vaikeusasteet oli sopivan erilaiset helpoimman käydessä kaikille ja vaikeimman pysyessä suurimmalle osalle saavuttamattomana (hrrhmh, itsehän toki kiipesin ylös asti). Luulenpa, että nämä harrasteet jäivät suurimmalle osalle päällimmäisinä mieleen koko retkestä ja täytyy myöntää, että hauskaa oli. Huomionarvoista myös oli se kuinka ammattimaisesti ja sujuvasti kaikki viikonlopun järjestelyt oli hoidettu. Jos siis joku on matkalla Uspallatan suuntaan ja aikoo kokeilla ratsastusta, trekkailua, kiipeilyä, raftingia tai jotain muuta seikkailuaktiviteettia voin lämpimästi suositella PizarroExpedicionesia, hintatasosta ei tosin ole pienintäkään käsitystä. Kuriositeettina mainittakoon, että samainen firma on järkännyt logistiikkahommat mm. 7 vuotta Tiibetissä (vai mikä se oli) -elokuvan kuvauksiin, kuten myös avustanut Amazing Racen-kuvauksissa.
Ikäväksemme kuulimme kallioseikkailuiden jälkeen rajan olevan auki ja niin jouduimme lähtemään paluumatkalle. Paluumatka oli kaiken ulkoilun ja valvomisen jälkeen hyvinkin unelias rajasähläilyjä lukuunottamatta. Rajalla kaikki laukut pistetään läpivalaisuun ja tutkitaan, ettei matkassa ole kiellettyjä esineitä tai aineita. Tällaisia kiellettyjä aineita ovat mm. pähkinät ja rusinat. “Miksi?”, saatatte miettiä. No, koska molemmat maat haluavat suojella luontoaan, kasvillisuuttaan ja eläimistöään ulkopuolisilta pöpöiltä ja tahtovat minimoida ulkopuolisten aineiden/eliöiden vaikutukset. Varmasti ihan fiksu päämäärä, välillä vaan tuntuu, että toteutuksessa ollaan menty enemmän kiusaamisen puolelle. Tiedoksi vaan kuitenkin, että tätä sääntöä ihan oikeasti valvotaankin. Yksi raukka unohti rinkkaansa tällaisen rusina-pähkinä-suklaa -eväspussin ja joutui siitä hyvästä maksamaan 30-40 000 Chilen pesoa (~44-60€) sakkoja. Yksi “kulttuuriero” Suomeen verrattuna on huomattavasti yleisempi “yrttien” nauttiminen ja niinhän rajalla kävi, että neljän agenttikoiran armada sai useamman kuin yhden oppilaan kohdalla vainun ja taisipa yksi pieni ruohonyytti jäädä poliisien haaviin. Mitään suurempaa ongelmaa tästä ei koitunut, sakkojakaan kyseinen jamppa ei tainnut saada, mutta opintolinjamme johtaja meinasi repiä pelihousunsa aivan totaalisesti ja bussiin palattuamme kuuntelimme hyvin pitkään ja hartaasti melkoista palopuhetta. Loppumatka olikin vähemmän hilpeä tunnelmaltaan.
Lähdin retkelle aika epäilevin miettein, pelkäsin aika laimeata kokemusta, mutta onneksi voin todeta pelkoni olleen turhaa. Vaikka kaikki aktiviteetit olivat lyhyitä, oli ne hyvin järjestetty ja laadukkaita. Kotiin palatessani mieli oli täynnä vuoria, ratsastusta ja kiipeilyä; päällimmäisen ajatuksen ollessa “LISÄÄ!”. Hyvä reissu siis, hinta-laatusuhde varsinkin oli lyömätön, koko reissuun kulutin vajaan euron ostamalla kuuman kaakaon!
Ai juu ja kuvia on siis aimokaupalla lisää, missäpä muualla kuin Flickrissä.
