Sep 25
http://www.flickr.com/photos/masi/sets/72157594284567962/
Olin unohtanut, että noi oli jo Flickrissä. Nyt oon Uudessa Seelannissa, kaikki hyvin, kaunis maa. Lisää myöhemmin.
Edit: Flickrissä on nykyään myös Geo-tag -ominaisuus, jolla kuvanottopaikka voidaan sijoittaa maailmankartalle, noi Isla del Sol -kuvat on jo tagattu ja jatkossa koitan parhaani mukaan iskeä kuvia kartalle.
No niinhän se oli, että mua oli huijattu, kyllä La Pazista pääsee muitakin teitä pois kuin vain sitä maailman vaarallisinta tietä, riippuu tietenkin siitä mihin menee. Mun tieni vei turistibussilla kohti Copacabanaa. Ehditiin bussillamme kaupungin yläpuolelle El Altoon, kun selvisi, että La Pazin poliittisessa ilmassa oli tyytymättömyyttä ja sen vuoksi kaupungista ulos johtavat tiet oli suljettu ihmismuureilla ja isoilla nuotioilla. Meidän bussikuski ei siitä hämmentynyt vaan lähti lukuisten pikkubussien ja parin kuorma-auton kanssa pujottelemaan pikkuteille talojen väliin etsien ulospääsyä. Monen umpikujan jälkeen lopulta ajettiin pientä kärrytietä parin pellon halki kukkulan juurelle, jossa kaikkien piti siirtyä kävelemään, jotta bussi saatiin kukkulan harjalle. Sen jälkeen matka sujuikin ongelmitta varsin mukavien maalaismaisemien halki.
Copacabanassa etsin ensitöikseni hostellin itselleni ja löysinkin toistaiseksi koko matkani halvimman yösijan – 15 bolivianoa (n. 1,5 euroa) omasta huoneesta, jossa ei todellakaan ollut mitään valittamista, hyvä diili sanoisin. Päivä kului katuja tallaten ja rannasta nouseville parille pienelle kukkulalle nousten, syöden ja aikaisin nukkumaan mennen. Copacabana on kivalla paikalla Titicaca-järven rannalla ja kukkuloiden vieressä, mutta itse kaupunki ei tehnyt muhun suurtakaan vaikutusta. Paljon turismia, kojuja, ravintoloita ja erilaisia matkailuyrittäjiä.
Seuraavana aamuna heräsin joskus kuuden jälkeen ja suuntasin vaihteeksi erilaiselle aamiaiselle. 95% viimeisen kuukauden aikana syömistäni aamiaisista on koostunut valkoisesta leivästä ja marmeladista, mutta nyt oli tarjolla “vuorikiipeilijän aamiainen” – banaaneja siirapin ja pähkinöiden kanssa, coca-teetä ja jotain terveellisiä lettuja! Olin pakannut rinkkaani kaikki tavarani (normaalisti rinkka-pikkureppuyhdistelmä) ja saatoin todeta tavaroita olevan aivan liikaa. Päivän ohjelma oli kävely Copacabanasta Yampupatan kylään, 18km. Hieno kävely järven rantaa seuraten, toisella puolella oli kokoajan jonkinsortin maanviljelyä, eläimiä tai metsää. Yampupatasta otin tapaamani brittinaisen kanssa soutuvenekyydin Isla del Solille, jonka eteläkärjestä oli tasaisen tappava nousu Yumanin kylään ja siellä odottavalle hostellille. Koko kävely tapahtui jossain 3800 ja 4000 metrin korkeudella enkä muista milloin viimeksi olisin ollut niin poikki päivän kävelystä kuin vihdoin hostellille päästyäni. Illalla tein vielä pienen kävelyn kylän ympärillä. Tuntui todella hyvältä olla pitkästä aikaa veden äärellä, varsinkin soutuveneen keinuteltavana oli mukava olla.
Seuraavana päivänä lähdin taas todella aikaisin liikkeelle ja päivän aikana kiersin lähes koko saaren, raunioineen ja museoineen. Paikka on todella kaunis, maalaismaisemia, järvimaisemia, vuoristomaisemia, rantoja ja Tiwanaku- sekä Inca-raunioita. Ainoa todella rasittava piirre olivat kerjäävät pikkulapset (en tiedä olenko eläessäni aiemmin ollut niin vihainen lapselle) ja agressiivisesti kaupustelevat aikuiset – ovat todella ikäviä esimerkkejä turismin negatiivisista vaikutuksista.
Kolmantena päivänä vietin laiskan aamun aamupalan ja kirjan ääressä Copacabanaan lähtevää venettä odotellen. Venematka oli mielenkiintoinen, matka meni nopeasti brittimiehen seikkailuja kuunnellen. Ehdottomasti yksi matkailun parhaista puolista on erilaisten ihmisten tapaaminen, kokemustan vaihtaminen, vinkkien saaminen ja uusien juttujen oppiminen. Copacabanassa sain ostettua lipun pienen odottelun jälkeen Perun puolelle Punon kaupunkiin lähtevään bussiin ja niinpä olin iltapäivän päätteeksi vaihteeksi uudessa maassa.
Boliviassa tuli vietettyä reilut kolme viikkoa, joka ei nyt varsinaisesti ollut lyhyt aika, varsin sopiva oikeastaan kaikkea sitä varten mitä tein, mutta valtavasti jäi vielä näkemättä ja kokematta. Totta puhuakseni Santiagosta lähtiessäni olin aika hermostunut siitä ajatuksesta, että tulen matkustamaan yksin tuossa maassa. Olin lukenut ehkä liikaakin juttuja Bolivian vaarallisuudesta esim. Lonely Planetin Thorne Tree Forumilta. Oli juttuja aseellisista ryöstöistä, parista kuolleesta turistista ja lukuisista muista ongelmista. Koko matkani ajan (niinkuin yleensäkin matkustaessani, oli sitten kyseessä Tukholma, Lontoo tai Bolivia) pidin silmät auki ja mikäli oli kaksi vaihtoehtoa tehdä jotain, otin yleensä turvallisemman/varmemman/mukavamman vaihtoehdon vaikka se oliskin ollut piirun verran kalliimpi. Bolivian ollessa kyseessä ei kalliimmassakaan vaihtoehdossa ollut kyse isoista summista vaan asumiseen, ruokailuun ja matkustamiseen tuli keskimäärin kulutettua helposti alle 20$. Koko aikana en kokenut yhtäkään pelottavaa tai uhkaavaa tilannetta, päinvastoin päällimäisenä mieleen jäi todella ystävällinen kansa. Bolivia on täynnä kulttuuria, aktiviteetteja ja hienoja luonnonkolkkia; hinnat on uskomattoman halvat (okei, osa turistipaketeista on hinnoissaan..) ja turismi ei ole lähellekään niin päällekäyvää kuin esim. Perussa. Korkeutta tuli otettua sopivan rauhalliseen tahtiin Chilestä alkaen, joten siitä ei aiheutunut terveyshaittoja ja kaikenmaailman vatsapöpötkin tuli kummasti vältettyä vaikka välillä tuli katuruokaakin syötyä.
Lopputulemana voin siis lämpimästi suositella Boliviaa matkailukokemuksena!
Saavuin pari tuntia sitten jälleen La Paziin viikon mittaiselta luontotourneelta. Viime sunnuntaina matkasin pikkukoneen kyydissä Rurrenabaqueen aivan Amazonin laitamille. La Pazista käsin olin varannut paikan kahdelle luontoretkelle, joista ensimmäinen oli niin sanottu “Pampas tour” savannimaisille alueille, jotka ovat pullollaan eläimiä. Seuraava retki oli Chalalan Ecolodgeen viidakon keskelle.
Rurressa (kuten paikalliset itse sanovat) asettauduin ensimmäiseksi yöksi Santa Ana -hostelliin, todella viihtyisään paikkaan, jonka suuri sokkeloinen sisäpiha oli kuin viidakosta kaikkine kasveineen. Siellä täällä on pieniä “lepokeitaita” aurinkotuoleineen tai riippumattoineen, täydellistä. Lämpötila heilahteli jossain neljänkymmenen yläpuolella ja hiki virtasi valtoimenaan. En halunnut heittää päivää hukkaan vaan suuntasin samantien kylän ulkopuolella olevalle näköalapaikalle, oli muuten hikinen reissu ylämäkeen, mutta näkymät oli kivat. Loppupäivä meni riippukeinussa kirjan parissa ja muiden hostellin asukkien kanssa jutellen. Illalla päädyttiin syömään ja Pub Mosquitoon kaljottelemaan ja vaihtamaan matkakuulumisia, aina yhtä mukavaa.
Pampas Tour
Maanantaiaamuna vääntäydyin hieman väsähtäneenä Bala Toursin toimistolle ja lastauduin Land Cruiserin kyytiin brittiläisen Simonin (31v. ja näyttää 16-vuotiaalta), saksalaispariskunnan ja toisen eläkkeellä olevan pariskunnan (amerikkalainen mies, japanilainen nainen) kanssa. Reilun kolmen tunnin pölyisen ja pomppuisen ajon jälkeen, jonka aikana yksi renkaista puhkesi – tietysti, saavuimme perille joen rannassa olevalle majapaikallemme. Oikein siisti vaikkakin vaatimaton paikka. Ryhmähuoneet ja pihalla paaaljon riippukeinuja.
Ensimmäisenä päivänä mentiin kanoottiveneellämme jokea alavirtaan ja heti kävi selväksi, etteei villieläimistä tule olemaan puutetta. Vaikka seutua kutsutaan pampasiksi ei kyseessä kuitenkaan ol
e oikeaoppinen pampas vaan wetlands – tasainen alue, joka on suunilleen puolet vuodesta kokonaan veden peitossa ja toisen puolen kuivana. Hiljalleen kuljimme alaspäin jokivarren ollessa vilkkaasti liikennöity kaimaanieen (alligaattorin kaltainen veijari), capibarojen, kilpikonnien, apinoiden ja lukuisten lintujen toimesta. Oppaamme, Marcial, oli todella asiantunteva ja selostuksia oli mielenkiintoista kuunnella. Illalla täytimme vatsamme makoisilla ruoilla ja painuimme kuumuudeen uuvuttamina aikaisin nukkumaan.
Toisena päivänä kuljimme ensin ylävirtaan ja eläimiä oli vieläkin enemmän, kohokohtana oli pinkkien delfiinien näkeminen. Lounaan jälkeen mentiin kalastamaan piranjoita, mä sain yhden säälittävän pienen muiden kiskaistessa veneeseen parikin siedettävän kokoista lihansyöjää. Saksalaispariskunta lähti jo päivällä takaisin ja illallisella tun
nelma oli jotenkin rentoutuneempi. Syötiin hyvin, juotiin kaljat ja pari pulloa viiniä ja maailma parani. Erilaisten matkaajien kanssa jutusteluun on todella vaikea kyllästyä, paljon on tuttua juttua, mutta joka kerta oppii jotain uutta; joko paikoista joihin aikoo matkustaa tai sitten toisten matkaajien omista kotimaista.
Viimeisen päivän aamuna suunnattiin jälleen jokea alaspäin, mutta varsin pian vaihdettiin apostolin kyytiin. Luvassa oli anacondan etsintää. Kävelimme tasangon keskellä puskia haravoiden, tuloksena oli lukuisia valekobria ja yksi kolossaan piileskelevä Anaconda, josta siis näimme vain vilauksen.
Lounaan jälkeen palasimme hyppien ja pomppien pölyn keskeelä Rurrenabaqueen. Oikein oikein mukava ja mielenkiintoinen retki!
Illalla mentiin Simonin kanssa Mosquitoon kaljalle ja törmättiin viiteen Irlantilaiseen juurivalmistuneeseen lääkärineitiin, hulluja ne Irlantilaiset. Toivottavasti mä en ikinä joudu niiden hoidettavaksi!
Chalalan
Lyhyen yön jälkeen kokoonnuimme hostellin aulaan muiden Chalalaniin lähtevien kanssa odottamaan kyytiä. Rurrenabaquesta kuljimme reilun viiden tunnin ajan moottoroiduilla ja katetuilla kanooteilla ylös Beni- ja Tuichi-jokia. Alkuun maisemat olivat vehreitä vuoria, mutta pikkuhiljaa maasto tasoittui ja jokea reunustava kasvisto tiheni ja monipuolistui. Tasaisin väliajoin kanootteja työnnettiin, vedettiin ja sauvottiin eteenpäin alhaisesta vedenpinnasta johtuen. Puolet matkasta mentiin kaatosateessa. Kun vihdoin rantauduimme oli edessä elämäni ensimmäinen sukellus viidakkoon, parin kilometrin kävely rehevässä ja tiheässä metsässä, jossa kuulosti juuri siltä kuin kaikissa niissä huvipuistojen safareissa ja safari-/viidakkoaiheisissa baareissakin kuulostaa. Hieno hetki on se kun yhtäkkiä ylhäältä ja ympäriltä alkaa kuulua kiihtyvää rysähtelyä ja suhinaa ja pikkuhiljaa puiden oksat ovat täynnä pieniä keltaisia orava-apinoita, jotka liikkuvat suurissa laumoissa.
Chalalan ecolodge on mielenkiintoinen konsepti. Se on kokonaan alueella asuvan vanhan alkuperäiskansayhteisön omistama ja ylläpitämä, jonka päätöksentekoon ja voitonjakoon yhteisö yhdessä osallistuu. Alkuvaiheessa raihoitus ja konsultointiapu tuli ulkomailta, mutta suunnitelmien mukaisesti he vetäytyivät hankkeesta viiden vuoden jälkeen.
Paikka on kauniin Chalalan-järven rannalla ja koostuu lukuisista paikalliseen tyyliin ja paikallisista materiaalista rakennetuista taloista, jotka ovat yksinkertaisia, mutta todella siistejä ja viihtyisiä. Kyseessä ei ole mikään halvalta vaikuttava kyhäelmä eika ökyilijöille suunnattu luksuskohde vaan laadukkaasti toteutettu yksinkertainen kokoniasuus. Pakettiin kuuluu (kuten pampas touriinkin) kuljetukset, asuminen ja todella runsaat ja hyvät ruoat kolme kertaa päivässä. Pääasiassa ovat kaksi tai kolme kertaa päivässä suoritettavat kävelyt viidakossa. Oppaana toimivat yhteisön jäsenet, jotka tuntevat seudun erinomaisesti ja tietävät paljon alueen eläimistä ja kasveista. Hämmentävää on see kuinka hyvin he ovat oppineet englantia pelkästään turistien kanssa.
Vajaan kolmen alueella viettämäni päivän aikana kuljin amerikanintialaisen isä-tytär yhdistelmän ja oppaamme Rigoberton kanssa. Kolmasti teimme pitkän kävelyn päiväsaikaan ja kerran pilkkopimeässä. Kun pampasilla eläimiä oli julmettu määrä on viidakossa enemmänkin kyse luonnosta
kokonaisuutena. Lajien määrä on suurempi, mutta yksilöiden määrä pienempi. Rigoberton opastuksella opimme tuntemaan jos jonkinlaiseen vaivaan soveltuvia lääkekasveja. Eläimistöstä tuli nähtyä lisää kaimaaneja, muutamia liskoja, paljon hämähäkkejä, paljon lintuja ja kolme erilaista apinatyyppiä. Erilaisia puita on jokalähtöön, mutta parhaiten mieleen jäi käveleväksi palmuksi kutsuttu puu, joka seisoo lukuisten pitkien juurien varassa ja pystyy vuosien saatossa liikkumaan, ehkä enttejä siis onkin olemassa.
Kävelyiden välinen aika kului lähinnä syöden ja muiden vieraiden kanssa jutustellen. Paikalla oli kiva yhdistelmä nuoria ja vanhempia eripuolilta maailmaa, erityisen hyvin tulin toimeen kahden Etlä-Afrikkalaisen jätkän ja parin Quebeciläisen kanssa, joiden kanssa käytiin monia mielenkiintoisia keskusteluja.
Paluu tapahtui aikaisin aamulla kanadalaisen pariskunnan ja amerikanintialaisten kanssa. Rurressa kävi ilmi, että lentomme oli peruttu ja jouduimme yöpymään (lentoyhtiön laskuun) yhden extrayön Rurressa.
Jälleen kerran hieno reissu, pidempäänkin olisin viihtynyt.
Nyt olen jälleen La Pazissa viettämässä rentoa välipäivää sähköposteja kirjoitellen ja tulevia päiviä suunnitellen. Illalla tapaan luultavasti pari reissun varrella tavattua tuttua ja huomenaamuna matka jatkuu sitä kauhutietä pitkin bussilla Copacabanaan Titicacajärvelle.
Aug 13
Pitkähkö hiljaisuus johtuu viime aikojen ahkerasta reissaamisesta, mutta nyt hieman päivitystä viimeisiin kuulumisiin. Pahoitteluni, mutta tästä tuli aika pitkä postaus, oli pakko saada hommat ajantasalle…
Kuten aiemmin mainitsin lähdimme Paulinan kanssa bussilla Santiagosta kohti pohjoista. Tie vei La Serenan lähistölle, Pan de Azucarin kansallispuistoon, San Pedro de Atacamaan, josta olen jatkanut yksin Boliviaan.
KLIKKAA TOSTA ALTA LUKEAKSESI KOKO JUTUN!
Jul 23
Asunto on putsattu, puunattu ja luovutettu pois. Tavarat on pakattu, mutta tarvii käydä ne vielä kriittisellä silmällä läpi. Istun yksin Paulinan kotona ja koitan kuumeisesti miettiä mitä tarvitsen seuraavan puolentoista kuukauden aikana ja minne oikeastaan tahtoisin mennä. Olo on aika kummallinen, sekoitus haikeaa, stressaantunutta ja innostuneen odottavaa tulevasta.
Edessä on siis matkustusta Chilessä, Boliviassa ja Perussa. Näin ainakin luulen tällä hetkellä. Tänään illalla startataan Paulinan kanssa bussilla La Serenaan, noin kuutisen tuntia Santiagosta pohjoiseen. Pari päivää leireillään rannikolla ja sitten jatketaan San Pedro de Atacamaan aavikkoa ihastelemaan. Siellä koittaa vaikea eron hetki Paulinan palatessa Santiagoon, kun minä jatkan suola-aavikon halki Boliviaan. Kuukauden ajan koitan jotenkin saada ajan kulumaan erilaisissa busseissa, kylissä, kaupungeissa ja luonnon kolkissa ennenkuin palaan Santiagoon juhlimaan Chilen itsenäisyyspäivää ja hyvästelemään ystävät, tuota en vielä tahdo edes ajatella.
Vielä en tiedä tapaanko esim. Ossin ja Johanna Perussa tai Boliviassa vai matkaanko yksin. Ajatus siitä, että saatan viettää seuraavista kahdesta ja puolesta kuukaudesta kaksi yksin on aika outo, saapa nähdä tuleeko alter egojen välille tappeluita vai mitä käy!
