Kaikourasta jatkoin matkaa junalla Pictoniin, tämä pätkä oli jo huomattavasti vaikuttavampi maisemiltaan. Juna on todella tehty maisemien katsomista varten. Vaunuissa on todella isot ikkunat ja viimeisessä vaunussa, johon mut oli onnekkaasti pistetty, oli iso U-sohva ja koko takaseinä oli ikkunaa. Picton ei ole mikään järin mielenkiintoinen paikka, lähinnä liikenteen solmukohta (lautat pohjoissaarelle, juna, busseja). Pienen pähkäilyn jälkeen päädyin jälleen vuokraamaan auton koko loppuajaksi. Hinta ei päätä huimannut, syynä tähän se, ettei ole sesonki ja luultavasti se, että saamallani vanhahkolla Toyota Corollalla oli ajettu piirun verran alle 200 000km ja ylämäissä nopeusmittarin viisari laski nopeammin kuin millään kokeilemallani nelipyöräisellä. Tärkeintä on kuitenkin, että se vei minut mainiosti pisteestä A pisteeseen B.

Uudella menopelilläni huristelin Nelsonin kaupunkiin, joka oli todella mielyttävä kokemus! Sopivan kokoinen kaupunki, kaikki palvelut, vierellä kaikki mahdolliset harrastusmahdollisuudet golfista, sukellukseen, ilmailuun ja vuorilla liikkumiseen. Nelsonista käsin varasin itselleni paikan kahden päivän melonta/kävely -retkelle Abel Tasmanin kansallispuistossa. Matkan järjesti Kaiteriteri Kayak ja homma meni todella mukavasti. Ensimmäisen päivän meloimme sateessa kajakkikaksikoilla ylös kansallispuiston rannikkoa. Oppaamme oli Maori-mies, jolla juttua riitti, aina ei tiennyt oliko jutut totta vai tarua, mutta sillä ei ollut väliä. Matkalla näkyi pingviinejä sekä eräässä jokisuistossa ihailimme pitkään neljän hylkeen leikkejä kajakkiemme ympärillä, todella kaunista katseltavaa – liikkuvat niin sulavasti. Loput porukasta palasivat vesitaksilla takaisin päivän päätteeksi, mutta minut jätettiin rannalle ison säkin kanssa. Säkistä löysin teltan, keittimen ja makuualusta, makuupussi oli omasta takaa. Sateisessa kelissä ei juurikaan tehnyt mieli jatkaa sinänsä kauniiden seutujen kiertelyä vaan melko piakoin painuin teltaan sateenropinaa kuuntelemaan. Aamulla sade se vaan jatkui. Pakkasin lainakamat säkkiin, jonka jätin rannalle odottamaan noutoa, luksusta kävellä vain pikkureppu selässä! Päivän kävely oli kaunis, sateesta huolimatta. Paikka on todella uskomaton ja voin vain koittaa kuvitella kuinka hienoa siellä on todella aurinkoisella kelillä – postikorttihiekkarantoja on joka poukamassa ja vesi on juuri sellaista tropiikinturkoosia!

Matka jatkui vahvasti autoilun merkeissä, ajoin yhtä soittoa Westportiin yöksi ja heti aamulla jatkoin länsirannikkoa kohti Fox Glacieriä. Matkalla otin kyytiin ensin yhden belgialaisen liftarin ja hetkeä myöhemmin toisen sveitsiläisen. Tällä kokoonpanolla päädyimme Foxille, sveitsiläinen jatkoi muilla kyydeillä. Belgialaisen kanssa käytiin ihastelemassa jäätikköä sen viereltä, mutta päätettiin jättää kalliihkot ohjatut jäätikkökävelyt väliin. Mä oon jo jäätiköillä käynyt, joten säästin dollarit ja ajan johonkin muuhun. Yhdessä jatkoimme seuraavana päivänä Wanakaan.

Mulla oli jo hyvän aikaa (tarkemmin, vuosia) pyörinyt mielessä skydive ja Wanakaan saapuessani ajatus oli jalostunut päätökseksi hypätä. Niinpä siis ensimmäinen toimi oli suunnata turisti-infoon, jossa minulle varattiin hyppyaika 20 minuuttia myöhemmäksi. Takaisin autoon ja lentokentälle. Erilaisten valmisteluiden jälkeen olinkin jo siis lentokoneen kyydissä hyppyhaalarit ja valjaat niskassa matkalla 12000 jalan (~4km) korkeuteen upeita maisemia ihaille. Sateet olivat taaksejäänyttä elämää ja nyt saatoin ihailla kauniita vuoristo-, järvi- ja laidunmaisemia melko hyviltä paikoilta. Hyppy oli sanoinkuvaamattoman uskomattoman hieno kokemus! 45 sekuntia vapaata pudotusta (vauhti siis n. 200km/h) ja sen jälkeen 3-5 min. laskuvarjon varassa liitelyä. En toki tullut yksikseni sieltä alas vaan kyseessä oli ns. tandem-hyppy ohjaajan kanssa. Hypyn jälkeen oli aika sanaton olo, niin oikeastaan vieläkin, ei kaduta! Antaa kuvien puhua puolestaan:

Lisää löytyy täältä.

Wanaka oli todella mukavan oloinen pikkukaupunki kauniin järven rannalla ja vuorten läheisyydessä. Tunnelma oli rento ja siellä olisin voinut helposti viettää pitempäänkin, mutta mieli teki etelämmäksi kohti Fiordlandia. Yön vietin Queenstownissa. Ihan kivalla paikalla oleva ns. maailman seikkailuturismipääkaupunki, mutta jotenkin aivan liian kaupallinen paikka. Pelkkää turismia ja “viileitä” ihmisiä. Siispä jatkoin hetin aamunkoitteessa matkaani yhteen tärkeimmistä matkakohteistani, Doubtful Soundiin. Kyseessä on vuononkaltainen paikka maan lounaiskulmassa, etäinen, autio ja todella kaunis alue. Etukäteen haaveilin tekeväni siellä 3-5 mittaisen vaelluksen joko Milford trackillä tai Keppler trackillä, mutta aika ei vain antanu myöden. Lopulta päädyin aika lailla erilaiseen ratkaisuun, mutta yhtä kaikki erittäin mukavaan ratkaisuun, yhden yön/kahden päivän laivaristeilyyn.

Sää oli edelleen pelkkää aurinkoa, joka on Doubtful Soundin alueelle harvinaista, siellä sataa melkein koko vuoden ja laivamme kotisatamassa sataa vuosittain n. 4-5 metriä. Seilasimme vuonoa ulospäin aina Tasmanian merelle saakka, välillä pysähdyimme melomaan ja jatkuvasti oli tarjolla selostusta ympäröivästä luonnosta ja eläimistöstä. Näkyvillä oli paljon lintuja, pingviinejä, hylkeitä ja pitkästä aikaa delfiinejäkin. Illalla tiirailimme tähtiä ja kuuta laivan yläkannelta amerikkalaisen matkustajan mukanaan tuomalla kaukoputkella(!). Laiva oli todella viihtyisä, 70 matkustajalle tehty moottoripurjehtija. Jälleen kerran sain nauttia sesongin ulkopuolella matkustamisen eduista, vähän ihmisiä (27 henkeä) ja halvemmat hinnat. Tarjolla oli myös normaaliin hostellielämään verrattuna aika huima kokemus, kolme LOISTAVAA buffetateriaa! Jälleen kerran, upea kokemus – kaunis luonto, vähän ihmisiä, hiljaista, rentouttavaa, mitä muuta voisi haluta.

Loppumatka onkin sitten ollut enemmän autosta maisemien ihailua. Ajoin koko etelä- ja kakkoisrannikon, pysähtyen yöksi Owakassa ja Dunedinissa. Owakasta ei ole paljonkaan sanottavaa, ympärillä paljon kaunista luontoa (vaihteeksi). Dunedinissa vietin tehokkaan ja erittäin maukkaan päivän. Ensin kävin tutustumassa (muiden) lasten kanssa suklaan valmistukseen Cadbury Worldissä. Runsaan suklaa-annoksen jälkeen suuntasin keskustan toiselle laidalla katsomaan kuinka pannaan kaljaa Speight’sin panimossa. Tämä oli ehkä paras ikinä kokemani museo/nähtävyys/tms kiertoajelu (http://www.visit-dunedin.co.nz/speights_brewery.html), paljon (muttei liikaa) informaatiota, loistava opas, hienot näytteillepanot ja jotain käsinkosketeltavaa eli kuuden kaljan maistely kierroksen päätteeksi.

Takana on noin 2300km ajoa Uuden Seelannin eteläsaarella, lukuisia hienoja kokemuksia ja nyt olen taas Christchurchissä ja huomenna matka jatkuu taas uusiin seikkailuihin Sydneyyn. Siellä olen kolme päivää (aika pikainen visiitti, tiedän) ja sitten lennän Bangkokin ja Lontoon kautta Müncheniin veljeä tapaamaan viikonlopuksi ja lopulta 15.10. illalla laskeudun Helsinkiin. Jossain vaiheessa tajusin Uuden Seelannin olevan aivan liian mielenkiintoinen ja halusin olla siellä pitempään, samalla tajusin myös, ettei ole mitään järkeä viettää paria päivää Thaimaassa vaan mennä sinne kunnolla sitten joskus tulevaisuudessa. 1+1 = siirsin lentoja siten, että Thaimaan päivät tulivat käyttöön täällä. Lentojen vaihdot Sydneyn ja Münchenin välillä on kaikki hieman yli tunnin vaihtoajoilla, toivottavasti koneet ei myöhästele. Olen jo henkisesti valmistautunut siihen, että minä ja matkatavarat emme kohtaa Saksassa.

“Santiago was placed under its eighth “environmental alert” this year on Sunday, a menacing sign that pollution in the Metropolitan Region will be worse than ever in the coming autumn and winter months.”

…

“The situation this year is complicated because it is certain that small particulate matter, what we call PM 2.5 and which is not currently monitored, penetrates respiratory tracts and leads to more cardiopulmonary sickness,” said Dr. Juan Luis Castro, the head of Colegio Medico, Chile’s physicians’ association. “This means more of everything, from allergies to pneumonia.” He added that, as in previous years, young children and the elderly will be the most impacted.”

(The Santiago Times: CONTAMINATION IN CHILE’S CAPITAL CITY OF SANTIAGO GROWS WORSE)

Kun illalla päästiin hostelliin (Hostel Antarctica) oli melko räjähtänyt olo. Hostelli on todella mukava ja kotoisa! Seuraavana päivänä kierrettiin hieman kaupunkia, lÿdettiin yksi hotelli, jonka aamiaishuoneen TV:stä pystyttiin katsomaan Leijonien finaali (ainoa tapahtuma Olympialaisista, jonka näin), hemmetti kun menivät häviämään. Ärsytys ei varmasti kuitenkaan ollut yhtä suuri kuin Suomessa kaiken humun keskellä. Iltapäivällä tehtiin reilun neljän tunnin purjehdus Beaglen salmessa kaupungin edustalla, oli mukava tuntea raikas meri-ilma, nähdä jälleen merileijonia ja pingviinejä ja erityisesti kuulla täällä asuneista alkuasukkaista, Yamana-kansasta. Meidän opas oli melko nuori Argentiinalainen jätkä, jonka kanssa oli mielenkiintoista jutella turismin vaikutuksista kaupunkiin ja etenkin sen ympäristöön. Erityisen huolissaan mies oli Etelämantereen tulevaisuudesta. Hänen mielestään se pitäisi pyhittää pelkästään tieteelle ja sitäkin varten pystytettävien tukikohtien määrää pitäisi rajoittaa. Ushuaia on merkittävä satama Antarktisaluksille.

Illalla lähdettiin norjalaisten ystäviemme kanssa ulos, oli mukavaa, mutta mun piti luovuttaa melko aikaisin, kun viime päivät oikutellut vatsa alkoi kipeytyä oikein kunnolla, sen takia viimeyön unet jäi aika vähiin ja tänään onkin tullut otettua todella rauhallisesti.

Päätettiin vuokrata auto niiden norjalaisten kanssa. Me saadaan auto tänään illalla ja lähdetään huomenna ajoissa liikenteeseen. Ushuaiaan palataan vielä saman päivän iltana. Maisemat täällä on hienot ja lähiseuduilta pitäisi löytyä vielä hienompiakin paikkoja.

Originally uploaded by druchoy.

Nyt on pitkällisten selvittelyitten jälkeen auto varattuna välille San Francisco-Durango ja Memphis-Atlanta, sekä hotelli San Franciscossa olon ajaksi. Jälleen yksi asia vähemmän todo-listalla. Saatiin hotelli aika kivan oloiselta seudulta Fisherman’s Wharfista.