Saavuin pari tuntia sitten jälleen La Paziin viikon mittaiselta luontotourneelta. Viime sunnuntaina matkasin pikkukoneen kyydissä Rurrenabaqueen aivan Amazonin laitamille. La Pazista käsin olin varannut paikan kahdelle luontoretkelle, joista ensimmäinen oli niin sanottu “Pampas tour” savannimaisille alueille, jotka ovat pullollaan eläimiä. Seuraava retki oli Chalalan Ecolodgeen viidakon keskelle.
Rurressa (kuten paikalliset itse sanovat) asettauduin ensimmäiseksi yöksi Santa Ana -hostelliin, todella viihtyisään paikkaan, jonka suuri sokkeloinen sisäpiha oli kuin viidakosta kaikkine kasveineen. Siellä täällä on pieniä “lepokeitaita” aurinkotuoleineen tai riippumattoineen, täydellistä. Lämpötila heilahteli jossain neljänkymmenen yläpuolella ja hiki virtasi valtoimenaan. En halunnut heittää päivää hukkaan vaan suuntasin samantien kylän ulkopuolella olevalle näköalapaikalle, oli muuten hikinen reissu ylämäkeen, mutta näkymät oli kivat. Loppupäivä meni riippukeinussa kirjan parissa ja muiden hostellin asukkien kanssa jutellen. Illalla päädyttiin syömään ja Pub Mosquitoon kaljottelemaan ja vaihtamaan matkakuulumisia, aina yhtä mukavaa.
Pampas Tour
Maanantaiaamuna vääntäydyin hieman väsähtäneenä Bala Toursin toimistolle ja lastauduin Land Cruiserin kyytiin brittiläisen Simonin (31v. ja näyttää 16-vuotiaalta), saksalaispariskunnan ja toisen eläkkeellä olevan pariskunnan (amerikkalainen mies, japanilainen nainen) kanssa. Reilun kolmen tunnin pölyisen ja pomppuisen ajon jälkeen, jonka aikana yksi renkaista puhkesi – tietysti, saavuimme perille joen rannassa olevalle majapaikallemme. Oikein siisti vaikkakin vaatimaton paikka. Ryhmähuoneet ja pihalla paaaljon riippukeinuja.
Ensimmäisenä päivänä mentiin kanoottiveneellämme jokea alavirtaan ja heti kävi selväksi, etteei villieläimistä tule olemaan puutetta. Vaikka seutua kutsutaan pampasiksi ei kyseessä kuitenkaan ol
e oikeaoppinen pampas vaan wetlands – tasainen alue, joka on suunilleen puolet vuodesta kokonaan veden peitossa ja toisen puolen kuivana. Hiljalleen kuljimme alaspäin jokivarren ollessa vilkkaasti liikennöity kaimaanieen (alligaattorin kaltainen veijari), capibarojen, kilpikonnien, apinoiden ja lukuisten lintujen toimesta. Oppaamme, Marcial, oli todella asiantunteva ja selostuksia oli mielenkiintoista kuunnella. Illalla täytimme vatsamme makoisilla ruoilla ja painuimme kuumuudeen uuvuttamina aikaisin nukkumaan.
Toisena päivänä kuljimme ensin ylävirtaan ja eläimiä oli vieläkin enemmän, kohokohtana oli pinkkien delfiinien näkeminen. Lounaan jälkeen mentiin kalastamaan piranjoita, mä sain yhden säälittävän pienen muiden kiskaistessa veneeseen parikin siedettävän kokoista lihansyöjää. Saksalaispariskunta lähti jo päivällä takaisin ja illallisella tun
nelma oli jotenkin rentoutuneempi. Syötiin hyvin, juotiin kaljat ja pari pulloa viiniä ja maailma parani. Erilaisten matkaajien kanssa jutusteluun on todella vaikea kyllästyä, paljon on tuttua juttua, mutta joka kerta oppii jotain uutta; joko paikoista joihin aikoo matkustaa tai sitten toisten matkaajien omista kotimaista.
Viimeisen päivän aamuna suunnattiin jälleen jokea alaspäin, mutta varsin pian vaihdettiin apostolin kyytiin. Luvassa oli anacondan etsintää. Kävelimme tasangon keskellä puskia haravoiden, tuloksena oli lukuisia valekobria ja yksi kolossaan piileskelevä Anaconda, josta siis näimme vain vilauksen.
Lounaan jälkeen palasimme hyppien ja pomppien pölyn keskeelä Rurrenabaqueen. Oikein oikein mukava ja mielenkiintoinen retki!
Illalla mentiin Simonin kanssa Mosquitoon kaljalle ja törmättiin viiteen Irlantilaiseen juurivalmistuneeseen lääkärineitiin, hulluja ne Irlantilaiset. Toivottavasti mä en ikinä joudu niiden hoidettavaksi!
Chalalan
Lyhyen yön jälkeen kokoonnuimme hostellin aulaan muiden Chalalaniin lähtevien kanssa odottamaan kyytiä. Rurrenabaquesta kuljimme reilun viiden tunnin ajan moottoroiduilla ja katetuilla kanooteilla ylös Beni- ja Tuichi-jokia. Alkuun maisemat olivat vehreitä vuoria, mutta pikkuhiljaa maasto tasoittui ja jokea reunustava kasvisto tiheni ja monipuolistui. Tasaisin väliajoin kanootteja työnnettiin, vedettiin ja sauvottiin eteenpäin alhaisesta vedenpinnasta johtuen. Puolet matkasta mentiin kaatosateessa. Kun vihdoin rantauduimme oli edessä elämäni ensimmäinen sukellus viidakkoon, parin kilometrin kävely rehevässä ja tiheässä metsässä, jossa kuulosti juuri siltä kuin kaikissa niissä huvipuistojen safareissa ja safari-/viidakkoaiheisissa baareissakin kuulostaa. Hieno hetki on se kun yhtäkkiä ylhäältä ja ympäriltä alkaa kuulua kiihtyvää rysähtelyä ja suhinaa ja pikkuhiljaa puiden oksat ovat täynnä pieniä keltaisia orava-apinoita, jotka liikkuvat suurissa laumoissa.
Chalalan ecolodge on mielenkiintoinen konsepti. Se on kokonaan alueella asuvan vanhan alkuperäiskansayhteisön omistama ja ylläpitämä, jonka päätöksentekoon ja voitonjakoon yhteisö yhdessä osallistuu. Alkuvaiheessa raihoitus ja konsultointiapu tuli ulkomailta, mutta suunnitelmien mukaisesti he vetäytyivät hankkeesta viiden vuoden jälkeen.
Paikka on kauniin Chalalan-järven rannalla ja koostuu lukuisista paikalliseen tyyliin ja paikallisista materiaalista rakennetuista taloista, jotka ovat yksinkertaisia, mutta todella siistejä ja viihtyisiä. Kyseessä ei ole mikään halvalta vaikuttava kyhäelmä eika ökyilijöille suunnattu luksuskohde vaan laadukkaasti toteutettu yksinkertainen kokoniasuus. Pakettiin kuuluu (kuten pampas touriinkin) kuljetukset, asuminen ja todella runsaat ja hyvät ruoat kolme kertaa päivässä. Pääasiassa ovat kaksi tai kolme kertaa päivässä suoritettavat kävelyt viidakossa. Oppaana toimivat yhteisön jäsenet, jotka tuntevat seudun erinomaisesti ja tietävät paljon alueen eläimistä ja kasveista. Hämmentävää on see kuinka hyvin he ovat oppineet englantia pelkästään turistien kanssa.
Vajaan kolmen alueella viettämäni päivän aikana kuljin amerikanintialaisen isä-tytär yhdistelmän ja oppaamme Rigoberton kanssa. Kolmasti teimme pitkän kävelyn päiväsaikaan ja kerran pilkkopimeässä. Kun pampasilla eläimiä oli julmettu määrä on viidakossa enemmänkin kyse luonnosta
kokonaisuutena. Lajien määrä on suurempi, mutta yksilöiden määrä pienempi. Rigoberton opastuksella opimme tuntemaan jos jonkinlaiseen vaivaan soveltuvia lääkekasveja. Eläimistöstä tuli nähtyä lisää kaimaaneja, muutamia liskoja, paljon hämähäkkejä, paljon lintuja ja kolme erilaista apinatyyppiä. Erilaisia puita on jokalähtöön, mutta parhaiten mieleen jäi käveleväksi palmuksi kutsuttu puu, joka seisoo lukuisten pitkien juurien varassa ja pystyy vuosien saatossa liikkumaan, ehkä enttejä siis onkin olemassa.
Kävelyiden välinen aika kului lähinnä syöden ja muiden vieraiden kanssa jutustellen. Paikalla oli kiva yhdistelmä nuoria ja vanhempia eripuolilta maailmaa, erityisen hyvin tulin toimeen kahden Etlä-Afrikkalaisen jätkän ja parin Quebeciläisen kanssa, joiden kanssa käytiin monia mielenkiintoisia keskusteluja.
Paluu tapahtui aikaisin aamulla kanadalaisen pariskunnan ja amerikanintialaisten kanssa. Rurressa kävi ilmi, että lentomme oli peruttu ja jouduimme yöpymään (lentoyhtiön laskuun) yhden extrayön Rurressa.
Jälleen kerran hieno reissu, pidempäänkin olisin viihtynyt.
Nyt olen jälleen La Pazissa viettämässä rentoa välipäivää sähköposteja kirjoitellen ja tulevia päiviä suunnitellen. Illalla tapaan luultavasti pari reissun varrella tavattua tuttua ja huomenaamuna matka jatkuu sitä kauhutietä pitkin bussilla Copacabanaan Titicacajärvelle.
