Matka Ameriikkoihin

Pitkähkö hiljaisuus johtuu viime aikojen ahkerasta reissaamisesta, mutta nyt hieman päivitystä viimeisiin kuulumisiin. Pahoitteluni, mutta tästä tuli aika pitkä postaus, oli pakko saada hommat ajantasalle…

Kuten aiemmin mainitsin lähdimme Paulinan kanssa bussilla Santiagosta kohti pohjoista. Tie vei La Serenan lähistölle, Pan de Azucarin kansallispuistoon, San Pedro de Atacamaan, josta olen jatkanut yksin Boliviaan.

KLIKKAA TOSTA ALTA LUKEAKSESI KOKO JUTUN!

La Serena

La Serenasta oli tarkoitus jatkaa Isla Damasin-saarelle, mutta onnettoman informaation vuoksi missattiin päivän ainoa bussi. Siispä kiersimme tovin La Serenan keskustaa, joka oli “ihan kiva”, mutta ei juuri millään tapaa mieleenpainuva. Keskusaukiolla tosin oli mielenkiintoinen valokuvanäyttely Chilen historiasta. Hetken mietinnän jälkeen ostettiin 24 tunnin bussilippu Valle de Elquin alueelle aivan La Serenan kupeeseen. Laakso on tunnettu piscon valmistuksestaan, viiniviljelmistään ja pienistä sympaattisista kylistään. Käytiin tutustumassa Piscon valmistukseen, runoilija Gabriela Mistralin museoon ja Pisco Elquin kylään, johon leiriydyttiin yöksi.

Pan de Azucar

Matka jatkui seuraavana päivänä Pan de Azucarin kansallispuistoon. Vietettiin yksi yö ja päivä tuolla varsin hiekkaisella seudulla, kauniit rannat ei paljon muuta. Yritetiin epätoivoisesti metsästää taskurapuja, tuloksetta. Illalla saatiin kyyti avolavan takana Chañaralin kaupunkiin, jossa tallattiin katuja puoleenyöhon saakka odottaen bussin tuloa.

San Pedro de Atacama

Jälleen yhden bussissa vietetyn yön jälkeen saavuttiin Calamaan, jossa vain vaihdetiin bussia päästäksemme vihdoinkin San Pedro de Atacamaan. San Pedro on varsin viihtyisä pikkuinen kaupunki/kylä keskellä Atacaman autiomaata, joka elää varmaankin täysin turismista. Nähtävyyksinä on mm. Valle de la Luna – kuun pintaa muistuttava laakso, geyserit, suola-järvet, sand-boarding, hevosreissut, vaellukset jne. Me jatkettiin mukavasti telttaillen, kuumista päivistä huolimatta yöt ovat aika hyytävät sijaitseehan kylä yli 2 kilometrin korkeudessa. Käytiin ihailemassa vanhoja alkuperäisasukkien linnoituksia, geysereitä, jotka ovat noin 4,5 km:n korkeudessa sekä pyöräiltiin hyvä 60km:n päiväretki parille lammelle flamingoja katsomaan ja olihan mun pakko kokeilla kellumista suolalammessa, jonka suolapitoisuus ylittää kuolleenmerenkin.

Paulinan palatessa Santiagoon mä jäin vielä kahdeksi päiväksi, tutustui Valle de la Lunaan ja täytyy myöntää, että auringonlasku siellä on hieno. Ei ehkä ihan niin hieno kuin kaikkialla on toitotettu, mutta hieno kuitenkin. Aurinko värjää kaikilla mahdollisilla punaisen, keltaisen ja oranssin sävyillä autiomaan, kukkulat ja vuoret.

Mun kuvia San Pedro de Atacamasta.

San Pedro de Atacama – Uyuni

Useammassakin paikassa oli kehuttu jeeppiretkiä Uyunin suola-aavikolle ja niinpä päädyin osallistumaan kolmen päivän mittaiselle retkelle San Pedro de Atacamasta Uyuniin Boliviaan. Erilaisissa lähteissä ylistettiin maisemien upeutta ja varoiteltiin reissujen vaihtelevaa tasoa. Pahimmillaan kerrottiin kuskien ajavan humalassa, autojen hajoilevan jatkuvasti, ruoan olevan pahaa ja riittämätöntä, öiden kylmiä ja majoituksen onnetonta. Yrittäjiä on paljon ja yksikään ei saa kritiikitöntä ylistystä. Juteltuani erään San Pedrossa pitkään asuneen ja ravintolaa siellä pyörittävän suomalaisen kanssa päädyin Colque Toursin asiakkaaksi.

Matkaan lähdettiin aikaisin aamulla ja onnekseni meidän porukka oli varsin pieni, minä, espanjalainen pariskunta ja ranskalainen nainen. Liikkeelle heilahdettiin pikkubussilla, joka kyyditsi meidät Chilen ja Bolivian rajalle jonnekkin 4,5 kilometrin korkeudelle. Rajan jälkeen nautittiin aamiainen ja vaihdettiin kulkupeliksi Land Cruiseri, ainoa peli, jota reissulla tuli vastaan. Nuo kolme päivää kulutimme vuoristoylängöllä, altiplanolla, ajellen, välillä pysähdellen ihmettelemään erivärisiä järviä, vuoria, kummallisia kivimuodostelmia, flamingoja, kuumia lähteitä, pieniä kyliä ja geysereitä. Päivällä lämpötila oli mukava, tuuli olisi kuulemma tehnyt siitä hyytävän. Yöt olivat todella kylmät, jossain 10-20 pakkasasteen tuntumassa, oltiinhan edelleen 4 ja 5 kilometrin välillä (parhaimmillaan himpun verran vajaa 5000m).

Varsinainen reissun huipentuma oli viimeisen päivän Uyunin suola-aavikon ylitys. Kyseessä on maailman suurin suola-aavikko, jossa on arvioiden mukaan n. 10 miljardia tonnia suolaa (!). Jeepillämme karautimme suoraan halki aavikon ja olo oli aika kumma. Tuntui kuin olisi ollut merellä tai suurella järvellä, vain valkoista tasaisuutta ja horisontissa vuoria ja muutamia saarilta vaikuttavia kukkuloita. Ylityksen aikana tutustuimme suolan jalostukseen, suolahotelliin ja vanhaan Inca-saareen. Lopulta reissu päättyi Uyunin kaupunkiin.

Kerrassaan hieno reissu ja kaikki toimi moitteetta. Ensimmäinen yö vietettiin todella alkeellisissa oloissa, mutta niin oli etukäteen sanottukin eikä se elämää mitenkään haitannut. Ruoka oli vaatimatonta, mutta kelvollista ja riittävää. Jeeppiä fiksattiin kertaalleen n. 10 minuttia, kuski ei ollut humalassa ja osasi kertoa varsin vakuuttavasti (espanjaksi) kaiken tarvittavan tiedon. Maisemat todella olivat vaikuttavat koko retken ajan ja vaikka autossa istumista oli paljon en minä ainakaan pitkästynyt. Taustalla pauhasi Bolivialaista kansanmusiikkia ja nenä oli ruudussa koko ajan. Oman mielenkiintoisen lisänsä toi pysähtyminen Villa Alotan kylään, jossa juhlittiin sähkön saapumista. Ihmiset olivat kaduilla, oli tanssi- ja musiikkiesityksia jne. Kaksi teini-ikäistä tyttöä lähti näyttämään meille kylää, joka oli karu, mutta omalla tavallaan kaunis. Tosiaan kyseisenä iltana sytytettäisiin ensimmäistä kertaa kaduille sähkövalot ja näin tulee tapahtumaan joka ilta kahden ensimmäisen pimeän tunnin ajan!

Eron Chilen ja Bolivian välillä huomasi aika lailla heti. Väki on erinäköistä, intiaaniveri on helposti nähtävissä, elintaso on alhaisempi ja kaikki on vaatimattomampaa. Ensimmäistä kertaa koko reissuni aikana tunsin olevani jossain oikeasti erilaisessa paikassa. Chilessä ja Argentiinassa eurooppalaisten ja amerikkalaisten vaikutus on niin selvä, että varsinaista kulttuurishokkia ei pääse syntymään.

Potosí

Uyuni ei herättänyt suuria intohimoja, joten päätin jatkaa samana iltana Potosín kaivoskaupunkiin. Sullouduimme vanhaan mersun pikkubussiin ja matka halki vuoristossa kulkevan asfaltoimattoman pikkutien saattoi alkaa. Viereeni sattui minun ikäinen Bolivialaisnainen, joka toimii yliopistossa englanninopettajana. Kommunikointikieleksi valikoitui kuitenkin espanja ja parin tunnin tauoton yksinpuhelu saattoi alkaa. Kun vihdoin olimme perillä keskellä yötä olin kylmissäni (istuin ikkunan vieressä, joka ei sulkeutunut), polvi kipeänä (bussia ei oltu suunniteltu eurooppalaisille jaloille) ja tunsin naisen paremmin kuin monet opiskelukaverini.

Potosíssa majoittauduin kahden britin, Robin ja Darrenin kanssa viihtyisään Koala Deniin. Aamulla oli aikainen herätys, kun tuppauduimme mukaan Koala Toursin reissulle tutustumaan kaupungin kaivoksiin. Kierrokseen kuului käynti kaivosmiesten torilla, jossa ostimme kaivosmiehille lahjoja. Jatkoimme siis matkaa kaivokselle suojavarustuksessa käsissämme dynamiittia (+sytytin, sytytyslanka, lisäpanos), limupulloja, vettä ja pussillinen kokalehtiä. Kaivosmiehet eivät työskentele millekään firmalle vaan itselleen kommuunin tavoin toimivassa kaivoksessa. He joutuvat siis ostamaan kaiken tarvitsemansa itse (ruoasta kaivosvaunuraiteisiin). Varsinainen reissun kohokohta oli siirtyminen sisään itse kaivokseen. Oppaan johtamana kuljimme pari tuntia pitkin kaivostunneleita välillä pysähtyen kuuntelemaan selostusta kaivostyöstä, paikan historiasta ja monesta muusta, toisinaan taas saimme seurata kaivostyöläisten työskentelyä. Tunnelien koko vaihteli seisomakorkeuksisesta ryömittävään, välillä oli maassa syvä kuilu ja toisinaan katosta repsotti puisia “tukipilareita”. Kokemus oli kertakaikkiaan hämmentävä; olimme 4400 metrin korkeudella, syvällä vuoren sisällä oikeassa kaivoksessa (ei siis mikään museo) keskellä kuumuutta, pölyä ja mutaa poski täynnä kokalehtiä, jotka ovat olennainen osa kaivosmiesten arkea ja Bolivian kulttuuria (ja kyseessä ei siis ole huume). Turvallisuusvälineistä saati hienoista koneista ja laitteista ei ole tietoakaan vaan käytössä on lähinnä hakku, vasara ja dynamiitti. Töissä on hyvin nuoria (vastaan tuli pari 14-16 vuotiasta) vaikka se onkin laitonta. Varsin voimakas ja silmät avaava kokemus! Kierros loppui jalostamoon, jossa mineraalit erotetaan roskakivestä, operaatiossa käytettävät myrkylliset kemikaalit menevät suoraan, minnekkä muuallekaan kuin jokeen! Yksi oppaista kutsui meidät illalla ulos, ajateltiin, että luvassa on perinteisesti ruokailua ja kaljottelua, mutta toisin kävi. Opas vei meidät tulossa olevan itsenäisyyspäivän vuoksi järjestettyyn kaivosmiesten ja erilaisten oppilaitosten juhlamarssiin, ei suinkaan katsomaan vaan osallistumaan. Ja niinpä siis kulutimme kolmisen tuntia Bolivian liput käsissämme kävellen kolmirivissä kaupungin katuja, joiden laidat olivat täynnä juhlivia ihmisiä. Välillä pelotti, että joku luulee meidän pilailevan heidän kustannuksellaan, mutta ihmiset olivat aivan innoissaan, taustalla kuului “Bravo!”, “Que bien!” ja “Viva Bolivia” -huutoja ja ihmiset taputtivat meille. Kulkue päättyi kaupungin keskusaukiolle, jossa kaupunginisät ja kenraalit olivat vastaanottamassa. Täytyy myöntää, että olo oli melko epätodellinen, mutta kokemus oli hieno! Loppuilta kuluikin sitten perinteisemmissä merkeissä.

Mun kuvat Potosín kaivosreissulta.

Sucre

Potosísta siirryin Darrenin kanssa Bolivian pääkaupunkiin Sucreen, joka oli mukavasti pullollaan kansallispäivää juhlimaan saapuneita ihmisiä. Kadut olivat täynnä erilaisia kulkueita ja niitä seuraavia ihmisiä. Sää oli erinomainen ja kaupunki kaunis, joten visiitti oli erinomainen. Darrenin kanssa vietettiin iltapäivä keskusaukiolla kuunnellen presidentti Evo Moralesin puhetta ja seuraten varsin värikkään yleisön juhlintaa. Illallista kokkaillessamme saatiin tiimimme vahvistukseksi italialaismies, jonka kanssa lähdimme ottamaan selvää illan tarjonnasta. Sattumalta osuimme keskusaukiolle juuri sillä hetkellä, kun Evo tuli kadulle ja samassa hässäkässä näimme myös Nobelin rauhanpalkinnon voittaneen guatemalalaisen Rigoberta Menchún ja argentiinalaisen laulajan Pieron, hyvä ajoitus! Sucre yöelämä vaikutti varsin hyvältä se piti meidät otteessaan liian pitkään ja liian tiukasti… Seuraava päivä meni laiskasti kaduilla laahustaen, kunnes illalla jälleen pamahti. Darren jatkoi matkaa ja jäin siis yksin (harmi, Darren oli hyvä matkakumppani, juteltavaa riitti). Hostellilla tutustuin kuitenkin nopeasti Brasilialaiseen mieheen, joka oli kaverinsa kanssa tekemässä dokumenttia Boliviasta ja hän kutsui illalla mukaansa Sucren stadionille katsomaan futismatsia, jossa presidentti Evo Morales oli mukana pelaamassa. Mukaan tuli myös jenkkimimmi ja näin suuntasimme nelistään tapahtumaan. Stadioni oli aivan täynnä, mutta onnistuimme yleisen hässäkän turvin mimmin kanssa tuppautumaan pressikortit omaavien brassien mukana pressiaitioon kentän laidalla. Ennenkuin ehdin kunnolla edes tajuta mitä tapahtuu huomasin presidentin seisovan futisvermeissä kolmen metrin päässä. Äkkiä kamera esiin ja pari kuvaa vain todetakseni hieman myöhemmin, ettei kamerassa ollut korttia sisällä, perkele! Pari kuvaa kuitenkin sain napattua. Kovin kauaa en kehdannut pressiaitiossa viipyä sillä paikka oli pullollaan poliiseja ja sotilaita ja minä oli alueella luvatta, niinpä siis livahdin tavallisten tallaajien puolelle loppuillaksi. Yllättäen presidentin joukkue voitti ja presidentti teki pari maaliakin ja kansa hurrasi. Loppuilta kului erilaisia kansallistansseja katsellessa, kunnes kymmenen aikaan luovutin ja palasin hostellille, juhlinta oli kuulemma jatkunut aamuviiteen. Vietin vielä puolikkaan päivän nähtävyyksiä katselleen ennenkuin bussini kohti La Pazia starttasi. Sucre oli mukava kaupunki ja oli uskomatonta sattua sinne juuri kansallispäiväksi, hieno kokemus!

La Paz

Bussimatka La Paziin yön yli oli julmetun kylmä, onneksi vieressäni istunut paceña (La Pazilaisnainen) kääri mut makuupussinsa alle, muutenkin nainen oli todella ystävällinen ja kertoi monta mielenkiintoista asiaa politiikasta, luonnosta, uskonnosta ja yleisesti Boliviasta. Vaikken vieläkään ole moitteeton espanjani kanssa voin kuitenkin osallistua keskusteluihin ja ymmärrän lähes kaiken ja todella arvostan sitä nyt, sitä saa aivan eri tavalla tutustuttua toiseen kulttuuriin ihmisten kanssa keskustellen.

Takana on nyt viisi päivää La Pazissa. Tänä aikana olen kävellyt lukemattomia kilometrejä keskustan katuja, jotka ovat pullollaan elämää: autoja, busseja, ihmisiä ja ennenkaikkea kaiken maailman pikkukojuja. Kaupunki on 3600 metrin korkeudessa ja todella epätasaisella alustalla, joten liikkuminen on aika väsyttävää. Ongelmia korkeuden suhteen ei kuitenkaan ole ollut, olenhan viettänyt viimeiset kaksi viikkoa 2500-5000 metrin korkeudella. Sen lisäksi, että olen nauttinut ihan vaan oleilusta, kävelystä ja lukemisesta sekä nähtävyyksistä on ollut hauska tutustua ihmisiin, pari kertaa on ollut hyvät keskustelut paikallisten kanssa ja kaksi päivää meni Kanadalaisen Brianin kanssa, jonka kanssa käytiin aika kattavaa kultuuritietämyksen vaihtoa. Kuitenkin ehdottomat kohokohdat olivat pyöräretki alas maailman vaarallisinta tietä ja Los Kjarkasin konsertti.

La Pazista pääsee yhtä tietä alas ja sen sanotaan olevan maailman vaarallisin tie. Kyseessä on 4700 metristä reilun tuhannen metrin korkeuteen laskeutuva keskimäärin puolentoista auton levyinen hiekkatie, jonka aidattomalta reunalta on parhaimmillaan 400 metrin suora pudotus. Mittaa hiekkaosuudella on 44 kilometriä. Tiestä on tullut yksi alueen turistihiteistä ja La Pazista löytyy tuhat ja yksi firmaa, jotka järjestävät downhill-ajeluita polkupyörillä tuota tietä pitkin. Firmojen laadun sanotaan vaihtelevan varsin paljon, joten minä luotin turvallisimmaksi ja kokeneimmaksi kehuttuun Gravity Assisted Mountain Bikingiin. Päivän mittainen reissu sisälsi Konan täysjousitetun erinomaisessa kunnossa olevan pyörän, ajoasun kypärineen ja goggleseineen, ruoat, suihkut ja tietty t-paidan. Ensimmäiset 22 kilometriä viiletettiin asfaltoitua tietä uskomattoman kovaa uskomattoman hienoissa maisemissa. Sen jälkeen alkoikin varsinainen osuus. Tie on siis kapea, hiekka-/sora-/kivitie ja täynnä mutkia, joiden taakse ei näe, mutta muutamissa mutkissa on ihminen punaisen ja vihreän lipun kanssa ikäänkuin liikennevalon virkaa toimittamassa (ovat vapaaehtoisia, yksi mies on tehnyt hommaa siitä lähtien, kun hänen vaimonsa ja lapsensa kuolivat kuorma-auton tipahtaessa tieltä), kaiteita ei ole. Ylhäältä tulevilla on etuajo-oikeus ja liikenne on vasemmanpuoleinen eli alaspäin mennään pudotuksen puolella. Maisemat tuolla ovat uskomattoman hienot, mutta ajon aikana niitä ei todellakaan tule katseltua sen verran tiivisti sitä keskittyy ajamiseen ja myönnettäköön, että ainakin minua pelotti useaan otteeseen ihan oikeasti. Kokemuksena ajo oli hieno, mutta alhaalla olin onnellinen, että se oli onnellisesti ohi ja kylmä kalja maistui! Pyöräilyn päätyttyä siirryimme Coroicoon syömään ja peseytymään. Yritin saada Coroicosta hostellia, mutta kaikki olivat täynnä, sääli sillä paikka vaikutti puoliparatiisilta. Kaiken kaikkiaan reissu oli hyvin järjestetty ja jälleen kerran melkoinen kokemus.

Oppaamme kertoivat koko reissun ajan kauhutarinoita tieltä ja niiden todisteena tien laidalla oli aina silloin tällöin nähtavissä ristejä ja rippeitä pudonneista ajopeleistä. Me nähtiin, kun yhtä kuorma-autoa ja sen lastia hilattiin ylös, mutta viime maanantainen ryhmä joutui näkemään jotain aika paljon kamalampaa. Viimeisen kuuden viikon aikana on joka viikko sattunut vähintään yksi onnettomuus ja viikko sitten sunnuntaina jälleen yksi bussikuski nukahti, jonka seurauksena bussi tipahti tappaen 50 henkeä, hereillä ollut kuljettajan poika ehti hypätä bussista ulos yritettyään ensin herättää isäänsä. Seuraavana maanantaina oppaamme ohjastama pyöräilijäryhmä oli sattunut paikalle samaan aikaan, kun palolaitos hilasi ruumiita tien laitaan. Porukka oli kuulemma ollut shokissa, enkä yhtään ihmettele, varmaan olisin itsekin ollut, jos olisin yht´äkkiä nähnyt tien laidassa parikymmentä peittelemätöntä ruumista.

Se mikä hieman hermostuttaa on se, että reilun viikon päästä mä istun itse bussissa matkalla alas tuota tietä.

Mun kuvat pyöräreissulta.

Jonkun muun kuvia tieltä, antanevat paremman käsityksen tien luonteesta.

Eilen mentiin Brianin kanssa katsomaan Bolivian suosituimman ja kuuluisimman kansanmusiikkia soittavan Los Kjarkasin keikalle. La Pazin ulkoilmateatteri oli pullollaan kansaa, kun siellä ensin esitettiin eri alueiden tyypillisiä kansantansseja ja sen jälkeen itse konsertti. Musiikki ei ollut yhtään hullumpaa ja esiintyminen sujui vankalla 35 vuoden kokemuksella. Erityisen hauskaa oli nähdä kuinka ihmiset vauvasta vaariin fiilistelivät kansanmusiikin parissa. Boliviassa omaa kulttuuria on onnistuttu vaalimaan selvästi paremmin kuin esim. Argentiinassa ja Chilessä vaikkei täälläkään tietenkään ongelmilta ole vältytty.

Huomenna matka jatkuu Rurrenabaqueen, josta käsin tutustun Bolivian savanniin ja viidakkoon Madidin kansallispuistossa. Viidakkoon pääsy on aina jyskyttänyt toiveena takaraivossa ja nyt se on toteutumassa!

Huh, tulipa pitkä kirjoitus, onnittelut ja kiitos mikäli jaksoit lukea tänne asti, sano “hep” mikäli jaksoit. Kuvia on reppu pullollaan, mutta nyt en kertakaikkiaan halua viettää enempää aikaa koneen ääressä laittaakseni niitä nettiin, myöhemmin sitten lisää.