Matka Ameriikkoihin

Hassu on olo, mutta aika lailla hyvä! Vaikee on vielä sanoa miltä todella tuntuu ja tulevaisuuskin on jonkinverran auki, saapa nähdä millaiseksi arki muotoutuu. Eka kalja on juotu (koneessa tarjoiltiin lapparia), eka yö omassa sängyssä on takana ja koiran kanssa on kierretty tuttuja maisemia. Aika jees!

Nyt sitten on edessä tavaroiden purkamista ja järjestelyä, tulevaisuuden suunnittelua ja kavereiden ja perheen tapaamista, kohta siis alkaa puhelinlangat laulaa (myös tähän suuntaan saa ottaa yhteyttä, numero on vanha tuttu…).

Viimeisen postauksen jälkeen suunta on ollut vain parempaan päin oikeastaan joka suhteessa. Julmettu määrä kauniita maisemia, viihtyisiä hostelleja, paljon erilaisia mielenkiintoisia aktiviteetteja ja uusia tuttavuuksia.

Kaikourasta jatkoin matkaa junalla Pictoniin, tämä pätkä oli jo huomattavasti vaikuttavampi maisemiltaan. Juna on todella tehty maisemien katsomista varten. Vaunuissa on todella isot ikkunat ja viimeisessä vaunussa, johon mut oli onnekkaasti pistetty, oli iso U-sohva ja koko takaseinä oli ikkunaa. Picton ei ole mikään järin mielenkiintoinen paikka, lähinnä liikenteen solmukohta (lautat pohjoissaarelle, juna, busseja). Pienen pähkäilyn jälkeen päädyin jälleen vuokraamaan auton koko loppuajaksi. Hinta ei päätä huimannut, syynä tähän se, ettei ole sesonki ja luultavasti se, että saamallani vanhahkolla Toyota Corollalla oli ajettu piirun verran alle 200 000km ja ylämäissä nopeusmittarin viisari laski nopeammin kuin millään kokeilemallani nelipyöräisellä. Tärkeintä on kuitenkin, että se vei minut mainiosti pisteestä A pisteeseen B.

Uudella menopelilläni huristelin Nelsonin kaupunkiin, joka oli todella mielyttävä kokemus! Sopivan kokoinen kaupunki, kaikki palvelut, vierellä kaikki mahdolliset harrastusmahdollisuudet golfista, sukellukseen, ilmailuun ja vuorilla liikkumiseen. Nelsonista käsin varasin itselleni paikan kahden päivän melonta/kävely -retkelle Abel Tasmanin kansallispuistossa. Matkan järjesti Kaiteriteri Kayak ja homma meni todella mukavasti. Ensimmäisen päivän meloimme sateessa kajakkikaksikoilla ylös kansallispuiston rannikkoa. Oppaamme oli Maori-mies, jolla juttua riitti, aina ei tiennyt oliko jutut totta vai tarua, mutta sillä ei ollut väliä. Matkalla näkyi pingviinejä sekä eräässä jokisuistossa ihailimme pitkään neljän hylkeen leikkejä kajakkiemme ympärillä, todella kaunista katseltavaa - liikkuvat niin sulavasti. Loput porukasta palasivat vesitaksilla takaisin päivän päätteeksi, mutta minut jätettiin rannalle ison säkin kanssa. Säkistä löysin teltan, keittimen ja makuualusta, makuupussi oli omasta takaa. Sateisessa kelissä ei juurikaan tehnyt mieli jatkaa sinänsä kauniiden seutujen kiertelyä vaan melko piakoin painuin teltaan sateenropinaa kuuntelemaan. Aamulla sade se vaan jatkui. Pakkasin lainakamat säkkiin, jonka jätin rannalle odottamaan noutoa, luksusta kävellä vain pikkureppu selässä! Päivän kävely oli kaunis, sateesta huolimatta. Paikka on todella uskomaton ja voin vain koittaa kuvitella kuinka hienoa siellä on todella aurinkoisella kelillä - postikorttihiekkarantoja on joka poukamassa ja vesi on juuri sellaista tropiikinturkoosia!

Matka jatkui vahvasti autoilun merkeissä, ajoin yhtä soittoa Westportiin yöksi ja heti aamulla jatkoin länsirannikkoa kohti Fox Glacieriä. Matkalla otin kyytiin ensin yhden belgialaisen liftarin ja hetkeä myöhemmin toisen sveitsiläisen. Tällä kokoonpanolla päädyimme Foxille, sveitsiläinen jatkoi muilla kyydeillä. Belgialaisen kanssa käytiin ihastelemassa jäätikköä sen viereltä, mutta päätettiin jättää kalliihkot ohjatut jäätikkökävelyt väliin. Mä oon jo jäätiköillä käynyt, joten säästin dollarit ja ajan johonkin muuhun. Yhdessä jatkoimme seuraavana päivänä Wanakaan.

Mulla oli jo hyvän aikaa (tarkemmin, vuosia) pyörinyt mielessä skydive ja Wanakaan saapuessani ajatus oli jalostunut päätökseksi hypätä. Niinpä siis ensimmäinen toimi oli suunnata turisti-infoon, jossa minulle varattiin hyppyaika 20 minuuttia myöhemmäksi. Takaisin autoon ja lentokentälle. Erilaisten valmisteluiden jälkeen olinkin jo siis lentokoneen kyydissä hyppyhaalarit ja valjaat niskassa matkalla 12000 jalan (~4km) korkeuteen upeita maisemia ihaille. Sateet olivat taaksejäänyttä elämää ja nyt saatoin ihailla kauniita vuoristo-, järvi- ja laidunmaisemia melko hyviltä paikoilta. Hyppy oli sanoinkuvaamattoman uskomattoman hieno kokemus! 45 sekuntia vapaata pudotusta (vauhti siis n. 200km/h) ja sen jälkeen 3-5 min. laskuvarjon varassa liitelyä. En toki tullut yksikseni sieltä alas vaan kyseessä oli ns. tandem-hyppy ohjaajan kanssa. Hypyn jälkeen oli aika sanaton olo, niin oikeastaan vieläkin, ei kaduta! Antaa kuvien puhua puolestaan:

Lisää löytyy täältä.

Wanaka oli todella mukavan oloinen pikkukaupunki kauniin järven rannalla ja vuorten läheisyydessä. Tunnelma oli rento ja siellä olisin voinut helposti viettää pitempäänkin, mutta mieli teki etelämmäksi kohti Fiordlandia. Yön vietin Queenstownissa. Ihan kivalla paikalla oleva ns. maailman seikkailuturismipääkaupunki, mutta jotenkin aivan liian kaupallinen paikka. Pelkkää turismia ja “viileitä” ihmisiä. Siispä jatkoin hetin aamunkoitteessa matkaani yhteen tärkeimmistä matkakohteistani, Doubtful Soundiin. Kyseessä on vuononkaltainen paikka maan lounaiskulmassa, etäinen, autio ja todella kaunis alue. Etukäteen haaveilin tekeväni siellä 3-5 mittaisen vaelluksen joko Milford trackillä tai Keppler trackillä, mutta aika ei vain antanu myöden. Lopulta päädyin aika lailla erilaiseen ratkaisuun, mutta yhtä kaikki erittäin mukavaan ratkaisuun, yhden yön/kahden päivän laivaristeilyyn.

Sää oli edelleen pelkkää aurinkoa, joka on Doubtful Soundin alueelle harvinaista, siellä sataa melkein koko vuoden ja laivamme kotisatamassa sataa vuosittain n. 4-5 metriä. Seilasimme vuonoa ulospäin aina Tasmanian merelle saakka, välillä pysähdyimme melomaan ja jatkuvasti oli tarjolla selostusta ympäröivästä luonnosta ja eläimistöstä. Näkyvillä oli paljon lintuja, pingviinejä, hylkeitä ja pitkästä aikaa delfiinejäkin. Illalla tiirailimme tähtiä ja kuuta laivan yläkannelta amerikkalaisen matkustajan mukanaan tuomalla kaukoputkella(!). Laiva oli todella viihtyisä, 70 matkustajalle tehty moottoripurjehtija. Jälleen kerran sain nauttia sesongin ulkopuolella matkustamisen eduista, vähän ihmisiä (27 henkeä) ja halvemmat hinnat. Tarjolla oli myös normaaliin hostellielämään verrattuna aika huima kokemus, kolme LOISTAVAA buffetateriaa! Jälleen kerran, upea kokemus - kaunis luonto, vähän ihmisiä, hiljaista, rentouttavaa, mitä muuta voisi haluta.

Loppumatka onkin sitten ollut enemmän autosta maisemien ihailua. Ajoin koko etelä- ja kakkoisrannikon, pysähtyen yöksi Owakassa ja Dunedinissa. Owakasta ei ole paljonkaan sanottavaa, ympärillä paljon kaunista luontoa (vaihteeksi). Dunedinissa vietin tehokkaan ja erittäin maukkaan päivän. Ensin kävin tutustumassa (muiden) lasten kanssa suklaan valmistukseen Cadbury Worldissä. Runsaan suklaa-annoksen jälkeen suuntasin keskustan toiselle laidalla katsomaan kuinka pannaan kaljaa Speight’sin panimossa. Tämä oli ehkä paras ikinä kokemani museo/nähtävyys/tms kiertoajelu (http://www.visit-dunedin.co.nz/speights_brewery.html), paljon (muttei liikaa) informaatiota, loistava opas, hienot näytteillepanot ja jotain käsinkosketeltavaa eli kuuden kaljan maistely kierroksen päätteeksi.

Takana on noin 2300km ajoa Uuden Seelannin eteläsaarella, lukuisia hienoja kokemuksia ja nyt olen taas Christchurchissä ja huomenna matka jatkuu taas uusiin seikkailuihin Sydneyyn. Siellä olen kolme päivää (aika pikainen visiitti, tiedän) ja sitten lennän Bangkokin ja Lontoon kautta Müncheniin veljeä tapaamaan viikonlopuksi ja lopulta 15.10. illalla laskeudun Helsinkiin. Jossain vaiheessa tajusin Uuden Seelannin olevan aivan liian mielenkiintoinen ja halusin olla siellä pitempään, samalla tajusin myös, ettei ole mitään järkeä viettää paria päivää Thaimaassa vaan mennä sinne kunnolla sitten joskus tulevaisuudessa. 1+1 = siirsin lentoja siten, että Thaimaan päivät tulivat käyttöön täällä. Lentojen vaihdot Sydneyn ja Münchenin välillä on kaikki hieman yli tunnin vaihtoajoilla, toivottavasti koneet ei myöhästele. Olen jo henkisesti valmistautunut siihen, että minä ja matkatavarat emme kohtaa Saksassa.

Huhuu, tanaan tein jotain todella upeaa. Olin sateisessa ja aallokkoisessa Tyynessameressa uimassa lukuisten villien ja vapaiden delfiinien kanssa. Ehdottomasti yksi parhaista kokemuksista tana vuonna!

Olen nyt Kaikourassa Uuden Seelannin etelasaaren itarannikolla, pienessa rantakylassa, joka on tunnettu uskomattoman rikkaasta merielaimistostaan. Tarjolla on runsaasti lintuja, kaloja, hylkeita, delfiineja ja valaita. Uimaan lahdin Dolphin Encounter -nimisen firman kanssa ja olipa kerrassaan hienosti jarjestetty reissu. Kaikki meni nappiin. Sita on tassa vuoden mittaan ehtinyt nahda jo jos jonkinnakoista yrittajaa ja nyt puhuttiin toimivasta jutusta!

Vartin veneretken jalkeen nahtiin ensimmaiset delfiinit ja hetken kuluttua paastiinkin jo markapukuinemme, rapyloinemme ja snorkkeleinemme veteen. Oppaiden kehoituksesta jokainen meista piti mahdollisimman kummallista moykkaa delfiinien mielenkiinnon herattamiseksi ja niiden viihdyttamiseksi. Eika aikaakaan, kun ensimmaiset evakkaat olivat vierella pyorimassa. Oli todella uskomatonta olla alle metrin etaisyydella noista hienoista elaimista, pitaa katsekontaktia sellaisen kanssa ja leikkia piirileikkia minuuttikaupalla saman delfiinin kanssa.

Paluumatkalla veneen ymparilla pyori noin 200 yksilon parvi suurissa aalloissa surfaten ja valilla nayttavasti ilmaan hyppien. Enaa en ihmettele delfiinidokumenteissa nakyvien ihmisten loputonta innostusta naita elaimia kohtaan, ma oon myyty! Muutamin paikoin nahtiin myos uskomattoman kokoisia lintumaaria lahinna hyttysparvilta muistuttavissa kasoissa.

Ennen Kaikouraan saapumista olin kaksi paivaa Christchurchissa ja tein lahinna pikaiset kaupunkikierrokset jalkapatikkaan, tapasin pari Boliviassa tapaamaani matkatuttua ja kavin heidan kanssaan katsomassa hauskaa yhden hengen teatteriesitysta rugbysta. Christchurchiin lensin pohjoissaarelta Aucklandista, jonne olin saapunut kolme nelja paivaa aiemmin Santiagosta. En suinkaan viettanyt aikaani Aucklandissa vaan heti Santiagosta saavuttuani vuokrasin lentokentalta auton ja kolme paivaa ajoin hullun lailla Aucklandin pohjoispuolista osaa koluten. Itarannikkoa ylos pohjoisimpaan karkeen ja lansirannikkoa takaisin alas. Kilometreja kertyi reilut 1200. Kaikki mita olen tahan mennessa nahnyt on ollut todella kaunista, vehreaa, rauhallista ja … kaunista! Tiet ovat mutkittelevia ja makisia, liikennetta vahan ja harva se hetki tekee mieli pysahtya ihmettelemaan maisemia. Kauniin luonnon lisaksi vaikutuksen ovat tehneet mukavat ihmiset seka todella mukavat hostellit. Muutos Etela-Amerikasta tanne tullessa oli melko suuri monessa suhteessa, ehkei taalla ole samalla lailla luonnetta, mutta aarimmaisen miellyttavaa, helppoa, siistia ja toimivaa, mutta NIIN KALLISTA Etela-Amerikkaan verrattuna!

On ollut mukava viikko matkustella ja edessa on viela lukuisia hienoja kokemuksia (liikaa kaytettavissa olevaan aikaan nahden), mutta kotiinpaluun ollessa jo niin lahella alkaa ajatukset yha useammin harhailla Suomeen. Huomenna matka jatkuu itarannikkoa pohjoiseen varmaankin Abel Tasmanin kansallispuistoon ja sielta sitten etelarannikkoa alaspain. Nahtavaksi jaa mihin kaikkeen aika riittaa, kesken se loppuu jokatapauksessa se on varmaa.

http://www.flickr.com/photos/masi/sets/72157594284567962/

Olin unohtanut, että noi oli jo Flickrissä. Nyt oon Uudessa Seelannissa, kaikki hyvin, kaunis maa. Lisää myöhemmin.

Edit: Flickrissä on nykyään myös Geo-tag -ominaisuus, jolla kuvanottopaikka voidaan sijoittaa maailmankartalle, noi Isla del Sol -kuvat on jo tagattu ja jatkossa koitan parhaani mukaan iskeä kuvia kartalle.

Nyt olo on aika sekava, pääasiassa aika ikävä vaikka on seassa toki positiivista odotustakin tulevasta. Laukut on jälleen pakattu, 20 kilon laatikko lähetetty Suomeen ja lentokentälle lähtöön on vain pari tuntia. Ollaan Paulinan kämpillä muutamien opiskelukavereiden kanssa, ollaan grillailtu ja muut on puuhailleet koulutöiden parissa. Ajatus lähdöstä tuntuu pahalta.

Viimeiset 10 päivää meni nopeasti, mutta mukavasti. Viikko Santiagossa, lähtövalmisteluja, opiskelukavereiden tapaamista, osallistuminen koulun rafting-reissulle ja Chilen kansallispäivän, 18. syyskuuta, juhlintaa. Mentiin kahdeksi päiväksi Valparaisoon, jossa tutustuttiin juhlintaan eli chichan juontiin, grilliruokien syömiseen, leijojen lennättämiseen ja ramadoihin/fondiin eli telttakyliin, joissa em. tuotteita nautitaan. Sen jälkeen jatkettiin pariksi päiväksi Viñan ja Valparaison välille Paulinan äidin tuttujen luokse, jossa koin melko intensiivisen ja autenttisen kansallispäivän vieton, ruokaa tuli syötyä niin hemmetisti, että vieläkin kivistää. Hieno kokemus!

Mutta nyt tosiaan lähtö täältä on liian lähellä. Saavuin Etelä-Amerikkaan tammikuun lopussa, joten lähes kahdeksan kuukautta täällä tuli elettyä ja reissattua, täällä on monta tärkeää ihmistä ja tuntuu pahalta jättää ne taakse. Onneksi nykyään kuitenkin on sähköpostit, messengerit, Skypet ynnä muut joten yhteyttä tulee takuulla pidettyä. Ja onpa sitä jo tapaamisiakin sovittu.

Tänään Chilessä, Etelä-Amerikassa ja parinkymmenen tunnin kulutttua Uudessa-Seelannissa aika kaukana kaikesta tutusta, niin Santiagosta kuin Helsingistäkin.
15. päivään lokakuuta ei ole enää pitkä aika eli kohta sitä ollaankin jo Suomessa taas. Palailllaan!

Arequipasta tie vei aikaisin aamulla halki eteläisen Perun aavikoiden Tacnan kaupunkiin, joka sijaitsee aivan Perun ja Chilen rajan tuntumassa. Yleisin keino ylittää raja Chilen puolella sijaitsevaan Arican kaupunkiin on ottaa colectivo eli kimppataksi. Heti bussista noustuani olin colectivokuskien ympäröimä ja päätin lähteä katsomaan yhden mukaan. Tie vei firman toimistolle viereiseen taxiterminaaliin, katsottiin passi ja mun rinkka laitettiin toimistoon säilöön. Kuski halusi välttämättä syömään mun kanssa ja niin otettiin taksi johonkin paikalliseen räkälään, jossa loppuen lopuksi vain juotiin kaljaa ja juteltiin. Aikaa kului pari tuntia, jonka lopuksi tuli joku ihme rahasählinki, josta olin mielestäni hyvin kärryillä ja olinkin, mutta taksiterminaalille palattuamme äijä katosi johonkin ja sanoi palaavansa pian. No ei yllättäen palannut pariinkymmeneen minuuttiin, joten otin toisen firman ja pääsin viidessä minuutissa auton kyytiin. Tappio oli se, että vaikka sen rahasählingin aikana mun piti antaa chilen pesoja ja vastineeksi sain Perun soleja, jotka sittemmin paljastuivat vääriksi…

Rajanylitys meni melko ongelmitta Perun puolella, mutta Chilen puolella rinkka läpivalaistiin kahdesti ja molemmat reput käytiin läpikotaisin läpi, tässä rytäkässä pikkurepun vetskari hajosi, alkoi olla v-käyrä aika korkealla. Aricassa riensin samantien bussiterminaalille ja ostin lipun Iquiqeen ja sieltä Santiagoon. Tuntui hyvältä olla taas Chilessä.

Bussimatka Aricasta Iquiqeen oli melko ikävä, puolentunnin matkan jälkeen alkoi vatsa taistella ja loppumatka menikin vessan puolella. Iquiqeen saavuin puolen yön kieppeillä aivan voimattomana, onneksi hostelli oli varattuna etukäteen, joten otin taksin ovelta ovelle ja kuolleena vaivuin sänkyyn. Iquiqessä viivyin vajaat kaksi päivää, mutta koko Etelä-Amerikan reissuni ainoa terveysongelma, ripuli, piti mut melko rauhallisena enkä siis voi juurikaan sanoa nauttineeni.

Iquiqestä otin vihdoin kunnon cama-bussin, siis luksusversion, jossa penkkejä on vain kolme rinnakkain ja jokainen penkki kaatuu käytännössä täyteen makuuasentoon, aivan loistavaa. Matkaa Iquiqestä Santiagoon on reilut 2000 kilometriä ja aika tarkalleen 24 tuntia. Mitä pidemmälle matka meni sitä levottomampi ja odottavampi fiilis oli. Kun vihdoin seisoin väsyneenä Santiagossa bussiterminaalin pihalla yhden tietyn punapään kanssa olin onnellinen. Puolentoista kuukauden reissu oli ohi.

Nyt olen jo onnellisesti takaisin Santiagossa, mutta orjallisesti käyn matkan viimeisetkin vaiheet aikajärjestyksessä läpi ennenkuin palaan takaisin nykypäivään…

Puno
Copacabanasta siirryin bussilla jouhevasti yli rajan Perun puolelle Punon kaupunkiin pysyen edelleen Titicaca-järven välittömässä läheisyydessä. Tälläkään kertaa ei hostellia ollut valmiina katsottuna, mutta bussi-isäntämme tuli sopivasti kauppaamaan paria vaihtoehtoa matkan aikana ja laiskuuttani hyväksyin edullisen tarjouksen. Kun saavuimme Punoon minua ja neljää muuta lukuunottamatta kaikki jäivät bussista bussiterminaalilla, me jatkoimme keskustaan. Bussi peruutti jollekin sisäpihalle ja portit kadulle suljettiin, puoli minuuttia ehdin elää läpi monta pahaa vaihtoehtoa kohtalostamme, mutta kaikki päättyi onnellisesti lyhyen taksimatkan jälkeen hostellille. Sama bussi-isäntä kyseli seuraavaksi jatkosuunnitelmistani ja ne kuultuaan onnistui myymään minulle seuraavaksi päiväksi reissun Urosin kelluville saarille ja bussilipun Cuscoon. Aamulla kuulemma tullaan hakemaan hostellilta ja saarten jälkeen on kuljetus hostellin kautta bussiterminaalille. Hyvä, eipähän tarvinnut tuhlata vähäistä aikaani erilaisissa toimistoissa juoksemiseen! Illalla tein pienen pyörähdyksen Punon turismin täyttämillä keskuskaduilla, ei tehnyt vaikutusta, vaan eipä toisaalta tullut paljon seikkailtuakaan.

Aamulla ei kuljetusta meinannut kuulua, joten hostellin respasta soitettiin matkanjärjestäjälle ja yllätys-yllätys, siellä ei ollut tietoakaan mistään saarille matkaavasta Markuksesta, loistavaa! Räväkän taksikuskin ansiosta ehdin kuitenkin turisteja pursuavan veneen kyytiin. Urosin kelluvat saaret ovat Punon edustalla olevan kaislikon keskellä oleva alkuperäiskansan asuinpaikka, josta sittemmin on muodostunut varsinainen turistirysä. Historia lyhykäisyydessään on se, että joskus aikanaan Bolivian puolella asuvat Urosit saivat tarpeekseen muiden jengien kanssa tappelusta ja muuttivat nykyiselle paikalle eräänlaisista kaisloista rakentamilleen kelluville saarille. Saaret siis todellakin ovat keinotekoisesti kaislojen juuristosta ja varsista kasattuja joitakin metrejä paksuja kelluvia patjoja, jotka on pitkillä seipäillä ankkuroitu pohjaan. Parin kuukauden välein pitää päälle lisätä lisää materiaalia ja, kun aikaa kuluu riittävästi (monia vuosia) pitää saari hylätä ja rakentaa uusi. Saarten päällä Uroseilla on pienet (samasta materiaalista ja nykyään myös pellistä) tehdyt majansa, nuotionsa jne. Tavallaan todella jännä ja kiehtova paikka, mutta se turisimin ja myymisen määrä oli vähän liikaa mulle, menee jotenkin fiilis, kun pitää kokoajan olla sanomassa jollekin “ei kiitos”.

Satamaan saavuttaessa tiedustelin kyydistä bussiterminaalille ja vastaukseksi sain jotain tällaista “jos semmoinen on luvattu niin kyllä se tulee”. No hostellille päästyäni ja kamat haettuani ei kyytiä yllättäen kuulunutkaan. Hostellilta taas yritettiin soitella eri paikkoihin, eikä kenelläkään taaskaan ollut mitään käryä mun menemisistä. Mies, joka mulle oli liput myynyt oli kadonnut ja kuulemma kännissä, hyvä! Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään huijarifirma vaan toimistolla todella oltiin vihaisia sille miehelle ja mua kuskailtiin jonkun sihteerin ja autonkuljettajan voimin terminaalille, käytiin ostamassa seuraavaan bussiin lippu. Vaikutti siis siltä, että ehtisin vielä illaksi Cuscoon ja sieltä varaamaani hostelliin.

Terminaalilla tutustuin Italialaiseen Lucaan ja yhdessä odottelimme pari tuntia myöhässä olevaa bussia ja vihdoin matkaan päästyämme oli jo vilkkaat keskustelut meidän ja parin Perulaisen välillä, kunnes reilun tunnin ajon jälkeen pysähdyimme Juliacan kaupungissa, jossa ilmoitettiin matkan päättyvän siihen kuskin ikkunassa olevan futispallon kokoisen reiän vuoksi. Niinpä niin, kerrassaan loistava päivä! Noo, tunnin odottelun jälkeen meidät kuitenkin saatiin sullotuksi seuraavaan noin kolme pykälää huonompaan, pienempään ja täydempään ajokkiin. Me pari hassua turistia ja loput pääasiassa markkinoilta tulevia perulaisnaisia miljoonine nyssäköineen. Matka kuitenkin meni lopulta yllättävän kivuttomasti perille saakka uskomatonta yötaivasta ja Bruce Lee -elokuvaa katsellen.

Cusco

Päädyin lopulta viettämään kahdeksan päivää Cuscossa, eikä kyllä hetkeäkään tuntun liian pitkältä ajalta, tekemistä ja näkemistä riitti. Yhden päivän käytin turistilauman jäsenenä bussiretkellä pyhässä laaksossa, hienoja raunioita ja maisemia ja erinomainen (espanjankielinen) opas. Mä en oo kovin montaa kertaa tollaisille turistikierroksille osallistunut, mutta ne kerrat kuin olen on ollut kyllä hyvä tuuri. Joka kerta on tuntunut siltä, että oppalla on todella ollut jotain annettavaa ja on osannut sen päästää suustaan järkevällä ja mielenkiintoisella tavalla. Pari päivää kiertelin kaupungilla vieraillen lukuisissa museoissa ja kirkoissa sekä vain istuskellen ulkona kauniissa keskustassa. Yhden päivän vietin pyöräillen yksin oppaan kanssa (piti olla ryhmässä, en tiedä mitä muille kävi, mutta hinta pysyi yhtä edullisena ja sisälsi enemmän kuin luvattiin) pyhän laakson suunnalla. Käytiin Morayn ympyräpelloilla ja suola-altailla sekä ajettiin kovaaaa pitkiä ja jyrkkiä alamäkiä. Oman lisänsä jännittävyyden saralla teki mun muuten ok-pyörän takalevyjarrun pettäminen… Ylämäkiä reissulla ei ollut paljon, mutta ne vähäiset sai mut aina aivan piippuun, olihan sitä korkeutta edelleen reilut kolmetonnia, mutta silti oli kummallista.
Reilun viikon kohokohta oli tietysti viimeiset kolme päivää, jotka vietin Ossin ja Johanna kanssa. Oli hienoa olla pitkästä aikaa ystävän seurassa ja saada puhua suomea! Vietettiin kaksi päivää Machu Picchun äärellä. Yksi päivä ylhäällä itse raunioilla (tällä kertaa opasta ei voinut kauheasti kehua) ja toinen päivä alhaalla kylässä sekä Machu Picchun viereisellä Putucusin huipulla, jonne oli mukava, jyrkkä kävely. Iltapäivällä ennen paluujunan lähtöä takaisin Cuscoon ehdittiin vielä kuumille uima-altaille. Machu Picchu oli hieno ja kaunis paikka uskomattomalla sijainnilla (Incoilla oli silmää), mutta ehkä sittenkin olin hienoisesti pettynyt. Ei mikään ihme, kun kyseessä on kuitenkin yksi hehkutetuimpia ja mystyfioiduimpia turistikohteita, josta on kuullut niin miljoona juttua ja nähnyt lukuisia kuvia ja videopätkiä. Vaan oli se silti mun mielestä käymisen arvoinen paikka.

Viimeinen päivä meni Cuscossa kaupungilla pari puuttuvaa museota katsastaen ja Ossin ja Johanna kanssa ruokaillen, sitten olikin taas aika jatkaa matkaa. Cusco oli kaunis paikka ja täynnä kiehtovia juttuja liittyen alueen todella rikkaaseen historiaan ja kulttuuriin, kääntöpuolena taas on turismin uskomaton määrä. Jokainen katu ydinkeskustassa on täynnä turismia, erilaisia matkanjärjestäjiä, ravintoloita, matkamuistomyymälöitä ja erilaisia kaupustelijoita. Kovin montaa metriä ei saa rauhassa kävellä ennenkuin joku on taas tarjoamassa jotakin. Turismin näkee varsin ikävän selvästi myös yleisessä hintatasossa, kallista on perus-Peruun ja etenkin Boliviaan verrattuna.

Arequipa

Cuscosta Arequipaan (etelää kohti) matkasin toistaiseksi hienoimmassa näkemässäni bussissa (Cruz del Sur). Se lähti omasta terminaalistaan, matkatavarat luovutettiin sisällä tiskillä, ennen bussiin menoa oli “check-in” ja turvatarkastus, sisällä jokainen matkustaja kuvattiin videolle ja ennen liikkeellelähtöä oli lentokonetyylinen tervetulopuhe ja ohjeistus. Bussi oli viimeisen päälle uusi, todella mukavilla penkeillä varustettu ja kaikilla mahdollisilla vermeillä kuorutettu (oli telkkareita ja turvavöitä, gps-tietolinkki jatkuvalla yhteydellä terminaaliin, jopa WLAN-internetyhteydesä puhuttiin mainosvideossa). Hintaan kuului lämmin ja varsin kelvollinen illallinen, elokuvia pyöritettiin ja tottahan toki myös pelattiin bingoa!

Arequipaan saavuin viideltä aamulla, joten edessä oli heti pitkä sunnuntaipäivä. Kävin seuraamassa keskusaukiolla jokasunnuntaista lipunnostojuhlaa (uskomatonta, jos ne todellakin järjestää sen joka sunnuntai, sillä paikalla oli aika reilusti porukkaa), tutustuin mielenkiintoiseen luostariin ja järkkäsin itselleni paikan kolmen päivän vaellusretkelle yhteen maailman syvimmistä kanjoneista, Colca-kanjoniin. Illalla mulle tosin ilmoitettiin, että seuravalle aamulle tarkoitettu lähtö täytyi siirtää päivällä eteenpäin muiden ryhmäläisten sairastuttua. Seuraavana päivänä kävin matkanjärjestäjän toimistolla (Land Adventures, ystävällinen palvelu) vaihtamassa reissun kaksipäiväiseksi, reitti pysyi samana, mutta aikataulu muuttui mielipuoliseksi. Lopun päivää käytin kaupungilla kävelyyn ja etenkin Yanahuaran kapunginosassa käymiseen. Vihdoin sain myös testattua paikallista herkkua cuyta eli grillattua marsua. Se oli oikeastaan aika maukasta, mutta ajatus marsun syömisestä oli kyllä kokoajan vähän epämiellyttävä ja näyttihän se siinä lautasella varsin hmm. kummalliselta.

Seuraavana yönä mut sitten tultiin kello 1:20 hakemaan taksilla hostellilta ja vietiin bussiterminaalille, jossa tapasin muut trekkausryhmäläiseni eli viisi israelilaista. Matkaa jatkettiin normaalilla paikallisbussilla suunnilleen viisi tuntia kanjonin laidalle, jossa syötiin aamupala ja aloitettiin kävely. Maisemat oli hienot ja kanjoni syvä! Heti alkuun kävi selväksi, että meillä tulee olemaan ongelmia eri kuntotasojen vuoksi, minä ja kaksi muuta jätkää mentiin aika lailla eri tahtia kuin kolme tyttöä, joten erot venyivät todella pitkiksi. Käveltiin aamu kuudesta johonkin kahden kieppeille, jolloin pidettiin lounastauko (todella hyvät sapuskat), jonka jälkeen jatkettiin vielä pari tuntia ennenkuin saavuttiin yöpymispaikallemme, Oasikseen. Päivän aikana ensin laskeuduttiin kolmisen tuntia kanjonin pohjalle ja sen jälkeen noustiin toista puolta ylöspäin ja sitten taas laskeuduttiin pohjalle. Maasto vaihteli karun kivikon ja vehreiden pusikoiden välillä. Oasis oli kuin keidas keskellä aavikkoa, todella vehreä paikka kanjonin pohjalla, jonne oli rakennettu vaatimattomat, mutta todella kutsuvat uima-altaat ja hyvin alkeellisia majoja nukkumista varten. Uinnin jälkeen syötiin maittava illallinen ja seitsemän aikaan mentiin puolikuolleina nukkumaan. Herätys oli taas hieman kahden jälkeen yöllä ja nopean aamupalan jälkeen lähdetiin kuunvalon turvin nousemaan kanjonia ylös. Tytöt luovuttivat ennenkuin aloittivatkaan ja turvautuivat muulikyytiin. Minä ja toinen israelilaisjätkistä mentiin jonkun ihmeen vimman vallassa keskellä pimeyttä kuin viimeistä päivää ylös. Lähdettiin leiristä puoli tuntia muiden jälkeen ja huipulla oltiin parikymmentä minuuttia muita ennen. Jos edellinen päivä oli nautinnolista kävelyä hienojen maisemien keskellä oli tämä aamuyö puhdas urheilusuoritus. Ylhäällä kylässä odottelimme tunnin verran bussin lähtöä kuumaa kokateetä hörppien. Seuraava pysähdys oli kanjonin laidalla tunti kondorikotkia tiiraillen. Viisi kappaletta tuli omin silmin todistettua, oli hienoa katseltavaa seurata niiden vaivatonta liitelyä, mutta valitettavasti eivät tulleet tällä kertaa niin lähelle, että olisi päässyt hämmästelemään niiden valtavaa kokoa. Viimeinen pysähdys ennen Arequipaa oli jälleen kuumille lähteille rakennetuilla uima-altailla, jossa väsyneet jalat sai mukavaa lepuutusta.
Ilta Arequipassa meni kaapeli-tv:n, fantapullon ja sipsipussin seurassa, luksusta! Seuraavana aamuna olikin taas edessä kello kuuden herätys ja siirtyminen bussiterminaalille, mutta siitä lisää seuraavassa jaksossa.

No niinhän se oli, että mua oli huijattu, kyllä La Pazista pääsee muitakin teitä pois kuin vain sitä maailman vaarallisinta tietä, riippuu tietenkin siitä mihin menee. Mun tieni vei turistibussilla kohti Copacabanaa. Ehditiin bussillamme kaupungin yläpuolelle El Altoon, kun selvisi, että La Pazin poliittisessa ilmassa oli tyytymättömyyttä ja sen vuoksi kaupungista ulos johtavat tiet oli suljettu ihmismuureilla ja isoilla nuotioilla. Meidän bussikuski ei siitä hämmentynyt vaan lähti lukuisten pikkubussien ja parin kuorma-auton kanssa pujottelemaan pikkuteille talojen väliin etsien ulospääsyä. Monen umpikujan jälkeen lopulta ajettiin pientä kärrytietä parin pellon halki kukkulan juurelle, jossa kaikkien piti siirtyä kävelemään, jotta bussi saatiin kukkulan harjalle. Sen jälkeen matka sujuikin ongelmitta varsin mukavien maalaismaisemien halki.

Copacabanassa etsin ensitöikseni hostellin itselleni ja löysinkin toistaiseksi koko matkani halvimman yösijan - 15 bolivianoa (n. 1,5 euroa) omasta huoneesta, jossa ei todellakaan ollut mitään valittamista, hyvä diili sanoisin. Päivä kului katuja tallaten ja rannasta nouseville parille pienelle kukkulalle nousten, syöden ja aikaisin nukkumaan mennen. Copacabana on kivalla paikalla Titicaca-järven rannalla ja kukkuloiden vieressä, mutta itse kaupunki ei tehnyt muhun suurtakaan vaikutusta. Paljon turismia, kojuja, ravintoloita ja erilaisia matkailuyrittäjiä.

Seuraavana aamuna heräsin joskus kuuden jälkeen ja suuntasin vaihteeksi erilaiselle aamiaiselle. 95% viimeisen kuukauden aikana syömistäni aamiaisista on koostunut valkoisesta leivästä ja marmeladista, mutta nyt oli tarjolla “vuorikiipeilijän aamiainen” - banaaneja siirapin ja pähkinöiden kanssa, coca-teetä ja jotain terveellisiä lettuja! Olin pakannut rinkkaani kaikki tavarani (normaalisti rinkka-pikkureppuyhdistelmä) ja saatoin todeta tavaroita olevan aivan liikaa. Päivän ohjelma oli kävely Copacabanasta Yampupatan kylään, 18km. Hieno kävely järven rantaa seuraten, toisella puolella oli kokoajan jonkinsortin maanviljelyä, eläimiä tai metsää. Yampupatasta otin tapaamani brittinaisen kanssa soutuvenekyydin Isla del Solille, jonka eteläkärjestä oli tasaisen tappava nousu Yumanin kylään ja siellä odottavalle hostellille. Koko kävely tapahtui jossain 3800 ja 4000 metrin korkeudella enkä muista milloin viimeksi olisin ollut niin poikki päivän kävelystä kuin vihdoin hostellille päästyäni. Illalla tein vielä pienen kävelyn kylän ympärillä. Tuntui todella hyvältä olla pitkästä aikaa veden äärellä, varsinkin soutuveneen keinuteltavana oli mukava olla.

Seuraavana päivänä lähdin taas todella aikaisin liikkeelle ja päivän aikana kiersin lähes koko saaren, raunioineen ja museoineen. Paikka on todella kaunis, maalaismaisemia, järvimaisemia, vuoristomaisemia, rantoja ja Tiwanaku- sekä Inca-raunioita. Ainoa todella rasittava piirre olivat kerjäävät pikkulapset (en tiedä olenko eläessäni aiemmin ollut niin vihainen lapselle) ja agressiivisesti kaupustelevat aikuiset - ovat todella ikäviä esimerkkejä turismin negatiivisista vaikutuksista.

Kolmantena päivänä vietin laiskan aamun aamupalan ja kirjan ääressä Copacabanaan lähtevää venettä odotellen. Venematka oli mielenkiintoinen, matka meni nopeasti brittimiehen seikkailuja kuunnellen. Ehdottomasti yksi matkailun parhaista puolista on erilaisten ihmisten tapaaminen, kokemustan vaihtaminen, vinkkien saaminen ja uusien juttujen oppiminen. Copacabanassa sain ostettua lipun pienen odottelun jälkeen Perun puolelle Punon kaupunkiin lähtevään bussiin ja niinpä olin iltapäivän päätteeksi vaihteeksi uudessa maassa.

Boliviassa tuli vietettyä reilut kolme viikkoa, joka ei nyt varsinaisesti ollut lyhyt aika, varsin sopiva oikeastaan kaikkea sitä varten mitä tein, mutta valtavasti jäi vielä näkemättä ja kokematta. Totta puhuakseni Santiagosta lähtiessäni olin aika hermostunut siitä ajatuksesta, että tulen matkustamaan yksin tuossa maassa. Olin lukenut ehkä liikaakin juttuja Bolivian vaarallisuudesta esim. Lonely Planetin Thorne Tree Forumilta. Oli juttuja aseellisista ryöstöistä, parista kuolleesta turistista ja lukuisista muista ongelmista. Koko matkani ajan (niinkuin yleensäkin matkustaessani, oli sitten kyseessä Tukholma, Lontoo tai Bolivia) pidin silmät auki ja mikäli oli kaksi vaihtoehtoa tehdä jotain, otin yleensä turvallisemman/varmemman/mukavamman vaihtoehdon vaikka se oliskin ollut piirun verran kalliimpi. Bolivian ollessa kyseessä ei kalliimmassakaan vaihtoehdossa ollut kyse isoista summista vaan asumiseen, ruokailuun ja matkustamiseen tuli keskimäärin kulutettua helposti alle 20$. Koko aikana en kokenut yhtäkään pelottavaa tai uhkaavaa tilannetta, päinvastoin päällimäisenä mieleen jäi todella ystävällinen kansa. Bolivia on täynnä kulttuuria, aktiviteetteja ja hienoja luonnonkolkkia; hinnat on uskomattoman halvat (okei, osa turistipaketeista on hinnoissaan..) ja turismi ei ole lähellekään niin päällekäyvää kuin esim. Perussa. Korkeutta tuli otettua sopivan rauhalliseen tahtiin Chilestä alkaen, joten siitä ei aiheutunut terveyshaittoja ja kaikenmaailman vatsapöpötkin tuli kummasti vältettyä vaikka välillä tuli katuruokaakin syötyä.
Lopputulemana voin siis lämpimästi suositella Boliviaa matkailukokemuksena!

Saavuin pari tuntia sitten jälleen La Paziin viikon mittaiselta luontotourneelta. Viime sunnuntaina matkasin pikkukoneen kyydissä Rurrenabaqueen aivan Amazonin laitamille. La Pazista käsin olin varannut paikan kahdelle luontoretkelle, joista ensimmäinen oli niin sanottu “Pampas tour” savannimaisille alueille, jotka ovat pullollaan eläimiä. Seuraava retki oli Chalalan Ecolodgeen viidakon keskelle.

Rurressa (kuten paikalliset itse sanovat) asettauduin ensimmäiseksi yöksi Santa Ana -hostelliin, todella viihtyisään paikkaan, jonka suuri sokkeloinen sisäpiha oli kuin viidakosta kaikkine kasveineen. Siellä täällä on pieniä “lepokeitaita” aurinkotuoleineen tai riippumattoineen, täydellistä. Lämpötila heilahteli jossain neljänkymmenen yläpuolella ja hiki virtasi valtoimenaan. En halunnut heittää päivää hukkaan vaan suuntasin samantien kylän ulkopuolella olevalle näköalapaikalle, oli muuten hikinen reissu ylämäkeen, mutta näkymät oli kivat. Loppupäivä meni riippukeinussa kirjan parissa ja muiden hostellin asukkien kanssa jutellen. Illalla päädyttiin syömään ja Pub Mosquitoon kaljottelemaan ja vaihtamaan matkakuulumisia, aina yhtä mukavaa.

Pampas Tour

Maanantaiaamuna vääntäydyin hieman väsähtäneenä Bala Toursin toimistolle ja lastauduin Land Cruiserin kyytiin brittiläisen Simonin (31v. ja näyttää 16-vuotiaalta), saksalaispariskunnan ja toisen eläkkeellä olevan pariskunnan (amerikkalainen mies, japanilainen nainen) kanssa. Reilun kolmen tunnin pölyisen ja pomppuisen ajon jälkeen, jonka aikana yksi renkaista puhkesi - tietysti, saavuimme perille joen rannassa olevalle majapaikallemme. Oikein siisti vaikkakin vaatimaton paikka. Ryhmähuoneet ja pihalla paaaljon riippukeinuja.

Ensimmäisenä päivänä mentiin kanoottiveneellämme jokea alavirtaan ja heti kävi selväksi, etteei villieläimistä tule olemaan puutetta. Vaikka seutua kutsutaan pampasiksi ei kyseessä kuitenkaan ole oikeaoppinen pampas vaan wetlands - tasainen alue, joka on suunilleen puolet vuodesta kokonaan veden peitossa ja toisen puolen kuivana. Hiljalleen kuljimme alaspäin jokivarren ollessa vilkkaasti liikennöity kaimaanieen (alligaattorin kaltainen veijari), capibarojen, kilpikonnien, apinoiden ja lukuisten lintujen toimesta. Oppaamme, Marcial, oli todella asiantunteva ja selostuksia oli mielenkiintoista kuunnella. Illalla täytimme vatsamme makoisilla ruoilla ja painuimme kuumuudeen uuvuttamina aikaisin nukkumaan.

Toisena päivänä kuljimme ensin ylävirtaan ja eläimiä oli vieläkin enemmän, kohokohtana oli pinkkien delfiinien näkeminen. Lounaan jälkeen mentiin kalastamaan piranjoita, mä sain yhden säälittävän pienen muiden kiskaistessa veneeseen parikin siedettävän kokoista lihansyöjää. Saksalaispariskunta lähti jo päivällä takaisin ja illallisella tunnelma oli jotenkin rentoutuneempi. Syötiin hyvin, juotiin kaljat ja pari pulloa viiniä ja maailma parani. Erilaisten matkaajien kanssa jutusteluun on todella vaikea kyllästyä, paljon on tuttua juttua, mutta joka kerta oppii jotain uutta; joko paikoista joihin aikoo matkustaa tai sitten toisten matkaajien omista kotimaista.

Viimeisen päivän aamuna suunnattiin jälleen jokea alaspäin, mutta varsin pian vaihdettiin apostolin kyytiin. Luvassa oli anacondan etsintää. Kävelimme tasangon keskellä puskia haravoiden, tuloksena oli lukuisia valekobria ja yksi kolossaan piileskelevä Anaconda, josta siis näimme vain vilauksen.

Lounaan jälkeen palasimme hyppien ja pomppien pölyn keskeelä Rurrenabaqueen. Oikein oikein mukava ja mielenkiintoinen retki!

Illalla mentiin Simonin kanssa Mosquitoon kaljalle ja törmättiin viiteen Irlantilaiseen juurivalmistuneeseen lääkärineitiin, hulluja ne Irlantilaiset. Toivottavasti mä en ikinä joudu niiden hoidettavaksi!

Kuvia Pampas-tourilta

Chalalan

Lyhyen yön jälkeen kokoonnuimme hostellin aulaan muiden Chalalaniin lähtevien kanssa odottamaan kyytiä. Rurrenabaquesta kuljimme reilun viiden tunnin ajan moottoroiduilla ja katetuilla kanooteilla ylös Beni- ja Tuichi-jokia. Alkuun maisemat olivat vehreitä vuoria, mutta pikkuhiljaa maasto tasoittui ja jokea reunustava kasvisto tiheni ja monipuolistui. Tasaisin väliajoin kanootteja työnnettiin, vedettiin ja sauvottiin eteenpäin alhaisesta vedenpinnasta johtuen. Puolet matkasta mentiin kaatosateessa. Kun vihdoin rantauduimme oli edessä elämäni ensimmäinen sukellus viidakkoon, parin kilometrin kävely rehevässä ja tiheässä metsässä, jossa kuulosti juuri siltä kuin kaikissa niissä huvipuistojen safareissa ja safari-/viidakkoaiheisissa baareissakin kuulostaa. Hieno hetki on se kun yhtäkkiä ylhäältä ja ympäriltä alkaa kuulua kiihtyvää rysähtelyä ja suhinaa ja pikkuhiljaa puiden oksat ovat täynnä pieniä keltaisia orava-apinoita, jotka liikkuvat suurissa laumoissa.

Chalalan ecolodge on mielenkiintoinen konsepti. Se on kokonaan alueella asuvan vanhan alkuperäiskansayhteisön omistama ja ylläpitämä, jonka päätöksentekoon ja voitonjakoon yhteisö yhdessä osallistuu. Alkuvaiheessa raihoitus ja konsultointiapu tuli ulkomailta, mutta suunnitelmien mukaisesti he vetäytyivät hankkeesta viiden vuoden jälkeen. Paikka on kauniin Chalalan-järven rannalla ja koostuu lukuisista paikalliseen tyyliin ja paikallisista materiaalista rakennetuista taloista, jotka ovat yksinkertaisia, mutta todella siistejä ja viihtyisiä. Kyseessä ei ole mikään halvalta vaikuttava kyhäelmä eika ökyilijöille suunnattu luksuskohde vaan laadukkaasti toteutettu yksinkertainen kokoniasuus. Pakettiin kuuluu (kuten pampas touriinkin) kuljetukset, asuminen ja todella runsaat ja hyvät ruoat kolme kertaa päivässä. Pääasiassa ovat kaksi tai kolme kertaa päivässä suoritettavat kävelyt viidakossa. Oppaana toimivat yhteisön jäsenet, jotka tuntevat seudun erinomaisesti ja tietävät paljon alueen eläimistä ja kasveista. Hämmentävää on see kuinka hyvin he ovat oppineet englantia pelkästään turistien kanssa.

Vajaan kolmen alueella viettämäni päivän aikana kuljin amerikanintialaisen isä-tytär yhdistelmän ja oppaamme Rigoberton kanssa. Kolmasti teimme pitkän kävelyn päiväsaikaan ja kerran pilkkopimeässä. Kun pampasilla eläimiä oli julmettu määrä on viidakossa enemmänkin kyse luonnosta kokonaisuutena. Lajien määrä on suurempi, mutta yksilöiden määrä pienempi. Rigoberton opastuksella opimme tuntemaan jos jonkinlaiseen vaivaan soveltuvia lääkekasveja. Eläimistöstä tuli nähtyä lisää kaimaaneja, muutamia liskoja, paljon hämähäkkejä, paljon lintuja ja kolme erilaista apinatyyppiä. Erilaisia puita on jokalähtöön, mutta parhaiten mieleen jäi käveleväksi palmuksi kutsuttu puu, joka seisoo lukuisten pitkien juurien varassa ja pystyy vuosien saatossa liikkumaan, ehkä enttejä siis onkin olemassa.

Kävelyiden välinen aika kului lähinnä syöden ja muiden vieraiden kanssa jutustellen. Paikalla oli kiva yhdistelmä nuoria ja vanhempia eripuolilta maailmaa, erityisen hyvin tulin toimeen kahden Etlä-Afrikkalaisen jätkän ja parin Quebeciläisen kanssa, joiden kanssa käytiin monia mielenkiintoisia keskusteluja.

Paluu tapahtui aikaisin aamulla kanadalaisen pariskunnan ja amerikanintialaisten kanssa. Rurressa kävi ilmi, että lentomme oli peruttu ja jouduimme yöpymään (lentoyhtiön laskuun) yhden extrayön Rurressa.
Jälleen kerran hieno reissu, pidempäänkin olisin viihtynyt.

Kuvia Chalalanista.

Nyt olen jälleen La Pazissa viettämässä rentoa välipäivää sähköposteja kirjoitellen ja tulevia päiviä suunnitellen. Illalla tapaan luultavasti pari reissun varrella tavattua tuttua ja huomenaamuna matka jatkuu sitä kauhutietä pitkin bussilla Copacabanaan Titicacajärvelle.

Pitkähkö hiljaisuus johtuu viime aikojen ahkerasta reissaamisesta, mutta nyt hieman päivitystä viimeisiin kuulumisiin. Pahoitteluni, mutta tästä tuli aika pitkä postaus, oli pakko saada hommat ajantasalle…

Kuten aiemmin mainitsin lähdimme Paulinan kanssa bussilla Santiagosta kohti pohjoista. Tie vei La Serenan lähistölle, Pan de Azucarin kansallispuistoon, San Pedro de Atacamaan, josta olen jatkanut yksin Boliviaan.

KLIKKAA TOSTA ALTA LUKEAKSESI KOKO JUTUN!

Continue reading ‘Chile - Bolivia’