Lukemistoa

Luin todeeella pitkään Bill Brysonin “A short history of nearly everything” nimistä kirjaa. Sain kirjan joululahjaksi (toivottuani sitä Joskan hehkutusten perusteella) viime jouluna ja siitä lähtien luin sitä hitaasti, mutta tasaisen varmasti. Oli se kyllä sen arvoista. Kirjassa käydään läpi juuri (minulle) sopivalla tarkkuudella maapallon historiaa tieteen ja tutkimuksen silmin. Mukana on luonnonhistoriaa ja maukkaita paloja tieteen tutkimuksen historiaa; yksityiskohtia ja suurempia suuntaviivoja siitä, miten tiedämme erilaisista asioista. Kirjassa esitetyt kuvaukset maailman historiasta ja historian aikana tapahtuneista mullistuksista ja vaiheista saivat minut katsomaan monia asioita hyviin eri tavalla. Kirjan lukemisen jälkeen tuntuu suorastaan naurettavalta, kuinka ihmislähtöinen tämä pallomme nykyään on ja kuinka tärkeinä itseämme pidämme (vaikka myönnettäköön, se on aika olennaista meidän selviytymisen kannalta). En nyt mene asiassa sen syvemmälle, mutta painotan vielä – lukemisen arvoinen kirja!

Sittemmin aloitin toisen hyvin mielenkiintoiselta vaikuttavan kirjan. Meinaan Nassim Nicholas Talebin “Black Swan” nimisen kirjan, jossa käsitellään arvaamattomia/odottamattomia, mutta vaikutuksiltaan suuria tapahtumia. Aihe on mielenkiintoinen ja kirja vaikuttaa hyvin kirjoitetulta. Ilo lukea siis! Välillä oikein harmittaa, kun työmatka bussilla on niinkin lyhyt, päivittäinen lukuaika jää harmillisen lyhyeksi.

Kalajuttuja

On taas tullut luettua kaikenlaista. Viime vuonna oli mukava reissun päällä pitää kirjaa mukana ja pitkillä bussimatkoilla keskittyä johonkin tai toisinaan vain hakeutua tuopin ääreen ja rentoutua. Kirjat, joita luin olivat aika moninaisia; pari ensimmäistä oli ihan omia valintoja (oivia kirjoja muuten):

• Gabriel Garcia Marquez – One Hundred Years of Solitude
• Ernest Hemingway - A Farewell To Arms

Noiden jälkeen valtaosa kirjoista löytyi erinäisten hostellien kirjavaihdoista, joissa valikoima ei ollut järin häävi. Noista ajoista lähtien on tullut tasaiseen tahtiin luettua, hyvä niin sillä yöpöydällä ja kirjahyllyssä on lukemattomia kirjoja jonossa aivan riittävästi.

Äskettäin lukaisin Pikku prinssin, joka oli erinomainen – siitä nautti lukiessaan ja se on pysynyt mielessä siitä lähtien ja monet asioista valkenevat luultavasti pitkän ajan kuluessa,  jos silloinkaan. Pikku prinssistä jatkoin Hemingway-nälkäni tyydyttämistä lukemalla Hemingwayn Vanhuksen ja meren. Hemingwayt ovat aina pitäneet mut hienosti otteessaan ja hän on ehdottomasti yksi lempikirjailijoitani. Kyseisen kirjan pariin mua ohjasi myös pikkuisen Pikkis. Ei, Pikkis ei suositellut mulle tuota kirjaa vaan hänen mainioita kalajuttujen lukeminen on pitänyt kalastusasiat mielessä ja kun törmäsin tähän kirjaan oli yhtälö selvä. On muuten tällä hetkellä aika vimmattu halu päästä Kuubaan. On ollut jo pitkään, mutta nyt se taas nosti selvästi päätään. Joku päivä vielä… joku päivä.

Seuraavaksi käynen Joskan hehkuttaman A short history of nearly everythingin kimppuun. Vuoroaan jäävät odottamaan mm.:

• Hemingwayn Kilimandsaron lumet ja Kirjava satama
• Don DeLillon Underworld (yli 800 sivuinen järkäle, jota olen hiljakseen tahkonut heinäkuusta lähtien)
• National Geographicin Geography of Religion: Where God Lives, Where Pilgrims Walk

Lukematta on myöskin pari uusinta Remestä ja Taavi Soininvaaraa, niillä nyt ei olekaan niin kiire.

Tietopokkarit pitäisi polttaa

Ihan noin äkkiseltään haluan vain ilmaista syvän vihani sellaisia tietokirjoja kohtaan, jotka on julkaistu pokkarimuodossa. Eihän sellaista voi mitenkään järkevästi käyttää samalla, kun yrittää kirjoittaa. Tai siis voi mikäli haluaa leikkiä kaikenlaisten painavien kappaleiden kanssa, joita sitten yrittää asetella sivujen päälle niin, että haluttu kohta pysyy auki. On se nyt helvetti, ettei tälläinen vieläkään ole mennyt perille asiasta päättäville. Kirottua!

Hetken puhkuttuani voin myöntyä siihen, että tietopokkareita saa ehkä painaa ja voivat olla ihan jees juttu tietynlaiseen käyttöön, mutta korkeakoulujen kirjastoihin asti niitä ei pitäisi päästää, ainakaan teoksen ainoana julkaisumuotona..

The Rule of Four

Mikäli kuvittelee tai tietää pitävänsä yliopistofiilistelystä, historiasta, jännityksestä, arvoituksista ja jopa jonkinasteisesista romanttisista jutuista voin lämpimästi suositella Ian Caldwellin ja Dustin Thomasonin kirjaa “The Rule of Four”. Sorruin ostamaan sen lentokentän top10-pokkarihyllystä ja lopulta lukaisin kirjan läpi alta viikossa, sen verran hyvin se piti minut otteessaan.

Jossain tätä oon verrattu Da Vinci Codeen, mutta tarina on hyvin erilainen. Yheistä on se, että molemmissa on paljon historiaa ja faktoja sekoitettu fiktioon kiehtovalla tavalla. On vaarallista tehdä vertailua em. kirjaan, sillä musta jotenkin tuntuu, että Da Vinci Code alkoi saada jotenkin pahaa karmaa suosion paisuessa tosi suureksi. Joka tapauksessa minä pidin molemmistaedellä mainituista kirjoista erittäin paljon.

Hemingway

Ernest Hemingwayn Ensimmäisistä 49:stä Kertomuksesta on noin puolet takana ja mä alan päästä hyvin tunnelmaan. Kenelle kellot soivat tuli muutama vuosi sitten luettua ja vaikka mä siitä pidinkin jäi todellinen vaikutuksen tunne syntymättä. Nyt asia on toisin. Lyhyet tarinat tapahtuvat eri puolilla maailmaa ja ympäristöä ja paikallista tunnelmaa kuvaillaan rikkaasti. Väistämättä mieli alkaa laukata matkoja suunnittelemaan ja ymmärtää erinomaisesti mikä vaikutus matkustelulla kirjailijalle on ollut.

Näin liikkuu ajatus Iniössä, Turun saaristossa. Nauttikaa viikonlopusta!