Sisäinen lapsi

Olen ihan pienen ajan sisällä tullut jutelleeksi useammankin henkilön kanssa vanhenemisesta ja monenlaisesta siihen liittyvästä asiasta. Ollaan päivitelty sitä, kuinka ikää alkaa jo olla paljon (paljon ja paljon..?) ja siitä millaisena nykyään itseään pitää. Mä ainakin muistan kuinka joskus ala- ja yläaste ikäisenä katselin yli 20-vuotiaita ja pidin heitä täysin aikuisina, ne pysyi melkein rinnastamaan kolmikymppisiin. Nyt kun itse on jo parilla vuodella tuon ìmaagisenî 20 luvun ylittänyt en tunne itseäni yhtään sen aikuisemmaksi. Ok, opiskelen ja teen ihan ìoikeitaî kesätöitä ja pidän itse huolen veroilmoituksestani ja huolehdin siitä, että katto on pään päällä, ruokakin tulee itse hankittua. Silti tuntuu kuitenkin siltä, että sisällä asuu vielä lapsen mieli. Ja se tuntuu oikeastaan todella hyvältä jutulta. Kyllä mä osaan olla ihan vakuuttava henkilö työpaikalla ja teen hommani mielestäni aika hyvin ja vähän hienommassakin tilaisuudessa osaan toimia siten, ettei muiden tarvitse hävetä. Ei sen silti tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö vapaa-ajallaan voisi olla jollakin avian toisella (ehkä jonkun mielestä hieman alemmalla) tasolla. Kyllä mä vaan olen sitä mieltä, että siinä vaiheessa elämä alkaa olla huolestuttavalla mallilla, kun ei enää voi lauantai-iltana seistä keskustan kaduilla leikkimässä typeriä piirileikkejä ja noin yleisesti olla ottamatta kaikkea niin vakavasti.

Jee jee, Salossa paistaa aurinko ja lämpötila alkaa lähestyä oikeita leukemia. Pakko on kyllä myöntää, että hiukan harmittaa, etten voi olla iltaisin heilumassa rakkaan kotikaupunkini (minulle se on Helsinki, miten ikinä se määritelläänkään) kaduilla. Turku on alkanut tehokkaasti autioitua kavereista, onneksi on viikonloput!

Mahdollisesti samankaltaisia kirjoituksia:

1. Ensimmäinen työviikko on takana Viikko töitä on tosiaan takana ja edelleen olen innoissani. Ihmiset...